Tuon lyhyen, vakavan muistutuksen lausui urisevalla matalalla äänellä eräs suurikasvuinen päivätyöläinen, joka juuri oli tullut riihestä makaavien joukosta herättämään talonsa aputyöpoikaa. Tämä sattui olemaan lähellä mainittua tyttöä.
"Kuka sanoi: 'luontokappale'?"
"Minä!"
"Kuka on luontokappale?"
"Sinä!"
Kouristuksen tapainen vavistus puistatti nuoren kupiaan ruumista. Hän alkoi hyppiä kuin hurja. Hänen kiiluvat silmänsä ennustivat pahaa. Nyt kohosi keppi ja lankesi kiivaasti työläisen tukevalle vartalolle.
Völlamäen Päärn seisoi liikkumatta, ikäänkuin miettien, mitä oli tehtävä. Hän oli hidas sekä liikkeissään että ajatuksissaan. Mutta nyt oli hän tehnyt päätöksen, kun vielä toinen kepinisku sattui hänen olkapäähänsä. Nyt hehkui hänen silmissään ikäänkuin tumma tuli. Verisuonet hänen otsallaan paisuivat kuin makkarat — sitten tarttui hän molemmin käsin kiinni kupiaan kaulukseen — nosti hänet ylös ilmaan, ravisti häntä pari kertaa sinne tänne, ja sitten lensi pieni, laiha mies pari syltä loitommalle leppäpensasta kohti.
Tämä kaikki tapahtui niin pian, ettei kukaan olisi kerinnyt väliin, vaikka olisi tahtonutkin. Kaikki työläiset seisoivat liikkumatta paikoillaan, ja joka ei ollut väsymyksestä liian välinpitämätön, sen kasvoille ilmeni vahingoniloinen hymy tai hämmästys, kun ehti ajatella seurauksia.
Vouti oli pian jälleen jaloillaan. Ensimmäisessä vihan ja häpeän puuskassa aikoi hän uudestaan karata työmiehen kimppuun, mutta tavottaessaan keppiään maasta, huomasi hän joutuneensa toiselle suunnalle. Tummanpunaisena ja vapisevana kääntyi hän työläisten puoleen.
"Te kaikki näitte, mitä nyt tapahtui! Jos tuo lurjus ei saa sata iskua selkäänsä, niin syön minä vanhat housuni! Minä sinut opetan Völlamäen Päärn! Minun keppini tanssii vielä monta kertaa sinun selässäsi, kunnes saan sinut kokonaan kukistetuksi. Sika, lurjus, peto — mokoma! —"