"Opman Winter."
"Itse kantaja?!"
"Niin."
Katkera hymy levisi ranskalaisen neidon tulipunaisille, hienoille huulille. Tuo hymy nosti jälleen paronin poskille tummaa verta.
"Sitten myöskin ymmärrän, minkätähden lyöntien kerrottiin nousseen kolmeenkymmeneen ja että onnettoman uhrin veristä ihoa vielä silakan suolavedellä valettiin. Pitihän halpamielisen kaipaajan täydellisesti kostaa."
"Mitä te puhutte! Silakan suolavedellä?"
"Ja te ette tiedä siitä mitään?"
"Minä kuulen siitä ensimmäisen kerran! Isäni ja minun käskystäni se ei ole tapahtunut!"
"No sitten opitte tuosta työstä tuntemaan miehen luonnetta ja tapoja, miehen, johon te niin luotitte, että hänestä kaipaajana teitte syytteenalaisen rankaisijan. Minun täytyy sanoa, herra paroni, teidän maassanne vallitsee omituinen oikeus! Tuollaista oikeuskäsitettä en ole vielä missään tavannut!"
Herbert Heideggin huulet olivat lujasti yhteen sulkeutuneet, kulmat rypyssä, kädet selän takana hän astui edes takaisin. Tuskaiset tunteet näyttivät täyttävän hänen mielensä, kun hän asiaa ajatteli. Vihdoin jäi hän kouluneidin eteen seisomaan ja sanoi: