"Jos tässä on erehdys tapahtunut — ja teidän selityksenne kuultuani pelkään todellakin niin tapahtuneen — niin olen siitä hyvin pahoillani ja luulen isänikin samoin olevan. Tahdon heti ottaa selvän asiasta. Oikea syyllinen ei saa jäädä rankaisematta; mutta niille, jotka syyttömästi ovat kärsineet, tahdon hyvällä mielellä maksaa sovintoa. — — — Mutta teille, armas neiti, tahtoisin huomauttaa, että te liian ankarasti olette minua tuominneet. Ettekö huomaa, että minun erehdykseni — jos se on sellainen — on ainakin anteeksi annettava. Ajatelkaa itse: isäni pitkäaikainen, uskollinen ja luottamusta ansaitseva palvelija, moision isännöitsijä, moision poliisin sijainen tulee ja nostaa kanteen uskottavalla ja varmalla tavalla; syytös on isäni ja minun mielestäni täydellisesti todenmukainen; liiottelua ja valhetta ei voi missään huomata, ja kantajan ulkomuotokin todistaa hänen sanojensa todenmukaisuutta. Me emme ensinkään voi epäillä, ettei asia ole niin tapahtunut kuin sitä kerrotaan. Mikä ihme siis, että me uskomme kaikki, pidämme kanteenalaisten kuulustamisen tarpeettomana ja kiihottuneina määräämme syyllisille rangaistuksen?"
"Teidän erehdyksenne saattaa tällä kertaa olla anteeksiannettava", vastasi Juliette. "Mutta anteeksiannettava ei ole teidän tuomitsemistapanne, jota sanotte tavalliseksi. Te sanoitte uskovanne ylempiä, sivistyneitä palvelijoitanne enemmän kuin talonpoikia. Tahtoisin saada tietää, minkätähden? Minkätähden luulette työmiehen ja palvelustytön olevan alemmalla siveellisellä kannalla kuin opmannin, kamarineitsyen tai kouluneidin? Yleensähän sivistymättömissä maalaisihmisissä löytyy vähemmän rikollisia kuin niin sanotuissa sivistyneissä piireissä."
"Meidän maassamme ajatellaan asiasta toisin, ankara tuomarini", vastasi Herbert, "ja varmaankin on meillä siihen omat syymme." Meillä talonpojat eivät ole ensinkään niin viattomia kuin toivoisimme. Siitä voisin teille luetella paljon esimerkkejä, mutta mainitsen vain yhden. Meidän talonpoikain siveellistä tunnetta ei loukkaa se, että he kaikin mahdollisin keinoin koettavat puuttua moision omaisuuteen. Talonpoika varastaa hyvällä omallatunnolla tavaraa, jos hänellä siihen on vähänkin tilaisuutta. Hän varastaa riihestä viljaa, pellolta perunoita, puutarhasta hedelmiä, niityltä heiniä, metsästä puita, ja kun hän viinaa lähtee kaupunkiin viemään, niin kaivaa hän uuteen, ehjään tynnyriin reijän ja varastaa väkijuomia. Nuo kaikki ovat meillä tavallisia, jokapäiväisiä asioita.
"Tiedättekö, armas ystävä — minä en ensinkään ihmettele tuota surkeata asiain tilaa", vastasi Juliette Marchand. "Minun mielestäni näyttää kuin olisivat moision isännät ja talonpojat teidän maassanne alituisessa sodassa, jossa talonpoikain puoli on paljon heikompi ja jotka sentähden eivät voi sodankäynnissään valita parhaimpia keinoja. Talonpoika huomaa tietysti, että moision isäntä häneltä ottaa kaikki — minkätähden ei talonpoikakin saisi viholliseltaan ottaa jotakin sotasaaliikseen? Onhan saaliin ottaminen sodassa luvallista — ja tavallista! — — — Sehän ei muuta asiaa, että moision isännällä on laillinen valta riistää itselleen talonpoikain elintarpeita, mutta talonpojalla ei ole sitä valtaa vastustajaansa kohtaan. Talonpoika ymmärtää, että tuo valta on kohtuuton, hän ei pidä oikeana, että hänen täytyy paljon rikkaammalle moision isännälle uhrata työkykynsä ja varansa, mutta että hän ei voi häneltä mitään ottaa. Ja kun talonpoika sitä ei pidä oikeana, ottaa hän rauhallisella tunnolla moision isännältä jotakin — varsinkin kun huomaa isännän siitä huolimatta pysyvän yhtä rikkaana, mutta hän itse aina köyhänä."
Paroni Heidegg varmaankin jo katui, että oli antanut Juliettelle niin suuren arvosteluoikeuden. Hän ei juuri näyttänyt olevan parhaimmassa mielentilassa. Mutta hän ei hennonut vastata neidolle loukkaavasti ja koetti sentähden leikillä kääntää puheen toiseen suuntaan.
"Jos te osaisitte meidän talonpoikain kieltä, kallis ystävä", virkkoi hän, "niin luulen, että te astuisitte heidän joukkoonsa ja kiihottaisitte heitä ilmi sotaan poloisia moision isäntiä vastaan. Aikahan olisi siihen varsin suotuisa. Rauhaton kiihkohan jo on alkanut. Puhetaitoista, innostunutta ja toimekasta johtajaa vain puuttuu. — — —"
Mutta tuo leikkipuhe ei varmaankaan miellyttänyt Juliettea, sillä hän ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan alkoi uudestaan ahdistaa ystäväänsä. — — —
"Jos oikein muistan, niin aijoitte, herra paroni, omassa moisiossanne rajottaa ruumiinrangaistusta ja lopullisesti sen kokonaan poistaa. Mutta isännöitsijän palvelustytön rankaiseminen ei osota, että olette ryhtynyt päätöstänne toteuttamaan."
Herbert istuutui jälleen vastapäätä neitoa ja katseli häntä suoraan silmiin.
"Minä en puolustanut tuota rangaistusta, neiti Marchand", lausui hän. "Kaikki tunteeni sitä vastustivat, varsinkin sentähden, että rangaistava oli nainen. Mutta minun täytyi myöntyä isäni tahtoon, joka vaati sellaista rangaistusta."