"Emme me tule", vastattiin pastorille. "Mitä niistä puheista. Meitä uhataan keppikasoilla, vitsakimpuilla, rautaisilla kahleilla. Jos ei kirkkoherra tiedä, kuinka niistä vapaiksi pääsemme, niin ei meitä tarvitse neuvoakaan. — — —"
"Menköön pappi ja ajakoon sotamiehet Mahtran moisiosta menemään, joita saksat meitä varten ovat kutsuneet; tulkoot sitten meitä neuvomaan", kuului taas nuorempain joukosta.
"Tuokoon kirkkosaksa meille uudet oikeudet, niin sitten hän voi kapakassakin meille puhua", lisättiin siihen raa'asti nauraen.
"Näille ei voi mitään, herra pastori", virkkoi hiljaa saksaksi lukkari Koch, joka arkana seisoi kirkkoherran selän takana. "Eikös olisi parempi, jos lähtisimme menemään?"
Mutta kirkkoherra Berg tahtoi sittenkin vielä koettaa, eikö hän sydämmeen käyvillä sanoilla voisi tyynnyttää kiihtynyttä joukkoa.
"Miehet, rakkaat, kalliit kristityt ystävät", alkoi hän kauvaksi kuuluvalla, mutta lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Suureksi surukseni näen, että olette käymässä kadotuksen tietä, minä näen, että perikadon kuilu on avannut kitansa ja uhkaa teidät niellä. Minä näen sen ja sydämmeni itkee teidän tähtenne. — — — Ettekö sitten ymmärrä, kenen työtä se on? Ettekö ymmärrä, kuka teidän jalkanne tempaa helvetin tielle, kuka teidän silmänne lyö sokeudella? Eikö se ole sielunne vihollinen, joka iloitsee onnettomuudestanne? Saatana itse on astunut joukkoonne ja kiihottaa teitä. Hän panee suuhunne nuo kovat sanat, nuo kauheat uhkaukset, joita juuri teiltä kuulen. — — — Te tahdotte vastustaa isäntiänne, tahdotte käyttää väkivaltaa heitä vastaan, te tallaatte jalkojenne alle heidän käskynsä ja asetuksensa. Kalliit sielut, ettekö sitten ensinkään pelkää Jumalaa? Ettekö sokeudessanne enää muista, että Jumala on käskenyt kuulla ja kunnioittaa esivaltaa? Oletteko jo unohtaneet Vapahtajanne, joka ei käyttänyt väkivaltaa, vaikka hänelle tehtiin vääryyttä, joka vastaanpanematta kärsi ja kuoli, vaikka hän kyllä yhdellä sanalla olisi voinut vihamiehensä tuhota? Mutta teille ei tahdota tehdä vääryyttä, ja te aijotte panna vastaan, te rohkenette puhua sodasta — sodasta haltijoitanne vastaan!"
"Vai ei tahdota tehdä vääryyttä! Kirkkoherra sanoo, ettei meille tahdota tehdä vääryyttä!" huudettiin vihaisesti. "Eikö ole kepit, käsiraudat ja kahleet moisiossa meitä varten varattu? Eivätkö sotamiehet pyssyineen ja keihäineen odota meitä? Ja mitä pahaa me olemme tehneet? Vaadimme oikeuttamme — siinä on rikoksemme!"
Kirkkoherra kuuli, kuinka kolkko nurina kaukaisen ukkosen tavalla kumisi miesten joukossa ja tuli tästä siihen päätökseen, ettei hän nykyhetkellä muistuttamalla Jumalaa ja esivaltaa voinut saavuttaa vastakaikua miesten sydämmissä. Sentähden koetti hän toista keinoa.
"Uskokaa miehet", lausui hän, "että minä en toivo teille pahaa, vaan ainoastaan hyvää. Teidän onnettomuudestanne ei ole minulle mitään hyötyä. Teidän kanssanne ei puhu ainoastaan sielunne paimen, vaan todellinen ystävänne. Kuulkaa miehet! Ettekö sitten surkuttele itseänne? Ettekö arvaa, mitä teille tehdään, kun vastustatte moision isäntiä ja kruunun sotaväkeä, joita nämä ovat itselleen avuksi kutsuneet? Uskokaa minua, teidän haltijanne ovat teitä voimakkaammat! Sotamiesten pyssyt eivät ole tyhjät. Teitä ammutaan kuin luokoa maahan, kun uskallatte kätenne heitä vastaan kohottaa. Ja joka teistä jää elämään, hän otetaan vangiksi ja pannaan rautoihin ja lähetetään elinkaudeksi sinne, josta ei pääse takaisin. Mutta ennen sitä rangaistaan teitä kepeillä, kunnes menetätte terveytenne. Voisitte tuon kaiken itsekin arvata, sillä tehän ette ole enää lapsia! Te, kourallinen talonpoikia, joilla ei ole muuta kuin pelkät kourat, te hajoatte kuin akanat tuuleen, kun rohkenette koskea herroihinne."
Kirkkoherra erehtyi, kun luuli näiden sanain vaikuttavan. Hän oli pelotuksilla aikonut pakottaa miehiä ajattelemaan ja peräytymään. Mutta vastaukseksi nousi vihainen, uhkaava nurina. Pudistettiin nyrkkejä, huudettiin, vannottiin.