"Saammehan nähdä, ketä on enemmän — meitä vai saksoja!" kiljuttiin vihan vimmassa. "Me heidät muserramme — akanoiksi me pieksemme heidät — eivätkä he meitä! heidän pitää saada kokea talonpoikain nyrkkejä! Kyllähän näemme, kellä enemmän voimia on, saksoilla vai talonpojilla. Me emme pelkää saksoja emmekä heidän sotamiehiään!"
"Kalliit ystävät, minä muistutan teille vielä jotakin!" huusi pastori Berg kooten viimeiset voimansa. "Te, perheenmiehet, täältä ja kauvempaa, te olette kaikki naineet ja teillä on lapsia kotona. Jos ette ajattele itseänne, niin ajatelkaa naisianne ja lapsianne. Kun tahdotte mennä sotaan, niinkuin itse sanotte, niin moni teistä kuolee, tai menettää terveytensä, tai viedään autioon maahan, tai vankitorniin. Sitten jäävät teidän armaat vaimonne ja kalliit lapsenne itkien teitä suremaan, sillä heilläpä ei ole enää elättäjää eikä huolenpitäjää. Miehet, ajatelkaa noiden onnettomain kyyneleitä ja masentakaa kova mielenne! Teidän leskienne ja orpojen valitus on koston huutona kohoava taivaaseen voimallisemman tuomarin puoleen. Miehet armahtakaa vaimojanne ja lapsianne. — — —"
Vasta nyt oli kirkkoherra osannut arimpaan kohtaan. Olihan perheellinen onni noiden köyhäin työorjain ainoana lohdutuksena, rakkaus vaimoon ja lapsiin heidän ainoana ihanteenaan. Vaimo ja lapset hädässä ja ahdistuksessa — oi, se vaikutti! — — — Rauhottava hiljaisuus vallitsi hetken aikaa kiihtyneessä joukossa. Miesten kovat, synkät kasvot pitkäin hiusten ympäröiminä olivat miettivän näköiset, toinen loi toiseen syvän katseen, siellä täällä kuiskailtiin toisen korvaan. — — —
Kirkkoherra koetti vielä vaikuttavammin käyttää hyväkseen tuota onnellista hetkeä. Hän lykkäsi kapakan oven, jonka lähellä hän seisoi, äkkiä auki, pisti päänsä ulos ja huusi koolle naiset ja lapset, joita seisoi kapakan edessä koko paljon.
"Katsokaa, perheenmiehet, tuossa seisovat naisenne ja lapsenne, ja surullisina rukoilevat teitä: 'heittäkää kurjat aikeenne, armahtakaa meitä heikkoja, joita tahdotte tehdä miehettömiksi, isättömiksi, elättäjää vaille!' — Jos teillä, miehet, inhimillinen sydän sykkii, niin ette katsoessanne noita voi jäädä kylmiksi ja koviksi, ette voi antaa heille leivän asemesta kiveä. — — — Ja te naiset ja lapset, korottakaa äänenne ja sanokaa elättäjillenne: 'Joka teistä oikea mies on ja rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, hän ei tässä kapakassa, viinan ääressä pidä neuvoa, vaan hän lähtee kotiin armaittensa kanssa ja virkistää unessa voimiaan ja menee huomenna työhön — eikä sotaan!' Silloin ei jää teille leskiä eikä lapsiraukkoja itkemään ja suremaan."
Pari lähimpänä seisovaa naista itki; lapset katsoivat heitä silmiin ja alkoivat myös itkeä. Kapakan edessäkin seisovat naiset olivat liikutetut. — — — Kirkkoherra poistui ovelta, jotta miehet olisivat voineet nähdä ulkona ja ovella seisovia naisia ja lapsia. Kuva oli todellakin surullinen, se näkyi monen miehen kasvoista.
Mutta liikutusta ei kestänyt kauvan. Ja päälliseksi oli se nainen, joka karkein käsin riisti sydämmiltä murheen hunnun. Joku suuri, tukeva, kuivettunut nainen, jolla oli vanhat kellastuneet kasvot, joihin suru ja työ oli piirtänyt syviä uurteita, astui ovelle ja huusi kovalla, miehekkäällä äänellä:
"Eiväthän meidän miehet leikin vuoksi sotaan tahdo mennä, he lähtevät hädässä! Moision työ painaa meidän hartioitamme kuin myllynkivi, joka meidät sortaa maahan, että henkeä ahdistaa. Meillä on vain yksi nahka selässä, mutta moisio ottaa meiltä monta nahkaa. Minä olin vielä lapsi, kun ruvettiin odottamaan uusia oikeuksia, kun jo tiedettiin puhua huojennuksista; nyt on uusi laki annettu, huojennuksia on luvattu, mutta moision isäntä vaatii edelleen vanhaa orjuutta! Tahtooko Jumala sitä? Tietääkö sitä keisari? Helppo on puhua, mutta raskas tehdä työtä. Rakkaita ovat miehillemme naiset ja lapset, mutta eikös oikeus ole kallis? Eikös parempi aika ole kallis? Jos eivät miehet vaadi meille oikeutta, niin kukas sitten vaatii? Naisetko ja lapset? Miehet, vaatikaa moision isänniltä oikeutta, älkääkä antako itseänne piestä! Kun keisari kuulee, mitä meille tehdään, niin ei uskalla yksikään sotamies kääntää asetta teitä vastaan!"
Näillä, kovalla äänellä, mutta rauhallisesti ja sujuvasti puhutuilla sanoilla oli kansaan silminnähtävä vaikutus. Liikutus ja surumielisyys olivat kuin poispyyhityt. Nousi suuri meteli. Puhuttiin, huudettiin vuorotellen. Jälleen pudistettiin nyrkkejä, uhkailtiin ja silmät liekehtivät. Uudelleen lensi, sota, sana suusta suuhun. Kirkkoherra aikoi puhua, mutta häntä ei enää kuunneltu. Monet päihtyneet miehet tunkeutuivat kirkkoherran eteen ja alkoivat sopertaen häntä tutkia. Toiset rupesivat soimaamaan ja kiroilemaan hengen miestä. Taas huudettiin, "työntäkää pappi ovesta ulos! Hän on saksojen ystävä ja tulee meitä kietomaan!" — — — Ja jopa nähtiinkin miesten uhkamielisesti häntä lähestyvän, kuin aikoen käydä häneen kiinni.
"Nyt on aika lähteä, kirkkoherra", kuiskaili lukkari kauhun vallassa.