Mutta pastorista tuntui ikävälle kärsiä tappio ja vielä naisen tähden.
Hän oli lähestynyt ovea; josta kovalla äänellä huusi:
"Kuulkaa miehet, minä lausun teille vielä viimeisen sanan. Te voitte vielä päästä vapaaksi kovasta pieksemisestä, joka teitä uhkaa. Tahdotteko?"
"Miksi emme tahdo! Tahdomme kyllä."
"Te tiedätte, että teitä aijotaan piestä! Tiedättehän sen?"
"Tiedämme tietysti!"
"Alistukaa siis vanhaan asetukseen, kunnes teille uusi annetaan! Se annetaan teille, minä sen takaan! Vannotteko alistuvanne vanhaan asetukseen?"
"Emme vanno! — — — Emme vanno! — — — Vaikka meidät väkipyörällä murskattaisiin — emme vanno! — — — Vaikka meidät rautoihin kytkettäisiin, vaikka elävältä haudattaisiin, vaikka meidät kappaleiksi pieksettäisiin, niin emme vanno — emme vanno!"
Kirkkoherra kääntyi ja lähti.
Täällä hänellä ei enää ollut mitään tekemistä. Ennemmin olisivat hänen sanansa voineet tyynnyttää myrskyävää merta tai sammuttaa leimuavaa tulta, kuin tuota vihaista, pohjiaan myöten kiihtynyttä kansanjoukkoa. Hän istui lukkarin kanssa ajoneuvoihin ja lähti menemään. Kovat huudot ja uhkaukset kapakasta ja sen ulkopuolelta kaikuivat vielä kappaleen matkaa hänen korviinsa.
"Nyt ei ole enää epäilemistä", virkkoi hän saksan kielellä lukkarille, "he tahtovat tehdä julkisen kapinan".