"Mutta mikä nyt neuvoksi?" kysyi kauhistunut lukkari.
"Meidän täytyy poiketa moisioon ja varottaa isännöitsijää ja upseereja", päätti kirkkoherra Berg. "Heidän pitää viipymättä hankkia itselleen lisäväkeä."
"Mutta mistä saavat sitä niin äkkiä?"
"Habajasta — mistä muualta. Kello on nyt yksitoista. Jos sinne nyt kohta laitetaan sana, niin lisäväki voi kiireesti marssien olla täällä huomenna ennen puolta päivää. Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä!"
Kirkkoherra ajoikin suoraan Mahtran moisioon, ja kertoi siellä isännöitsijä Rosenbergille ja molemmille upseereille millä kannalla asiat olivat. Kauhistunut opman laittoi heti yötä myöten sanansaattajan mukana kirjeen siellä olevalle sotajoukon johtajalle, kapteeni Bogutskille ja pyysi viipymättä itselleen lisäväkeä.
Mahtran kylässä ei sinä yönä varmaankaan kukaan maannut. Kapakassa vallitsi kuumeentapainen elämä ja liike aamun koittoon asti ja se, joka naisten ja lasten mieliksi läksi kotiin, ei mennyt levolle, vaan vietti yönsä murheellisessa kiihkossa. Ei kenenkään mielestä, joka vähänkin vielä juomiseltaan saattoi ajatella, ollut huominen toimi helppo ja iloinen. Monessakin hökkelissä vuodatti vaimo, äiti, sisar tai morsian kauhun kyyneleitä, monesta ahdistetusta rinnasta kohosivat tuskan huokaukset ja hätähuudot taivasta kohti ja pahat aavistukset täyttivät mielen. Mutta pitihän sen tapahtua! Sehän tapahtui lain ja oikeuden tähden. Sehän oli luvattu itsensä suojelemiseksi uhkaavaa väkivaltaa vastaan. Ainoastaan tuo varma, sydämmeen käypä tieto antoi noille hiljaisille, ryömiville, tottelemiseen ja käskyn täyttämiseen tottuneille orjille sen rohkeuden, jolla tahtoivat huomenna panna päätöksensä toimeen.
Hiljainen, suvinen yö peitti kylän. Ilma oli lauhkea ja miellyttävä kuin lämmin maito, mutta raskas ja painava. Ei ainoakaan lehti liikkunut puissa. Kukkain tuoksu niityiltä täytti kuuman, kostean ilman. Lepikossa lauleli satakieli, koivikosta kuului ruisrääkän särisevä ääni, kasteesta kosteassa heinikossa pitivät sirkat hiljaisia laulajaisia. Yölepakko lensi yli kylän — hiljaisesti ja salaperäisesti kuin uhkaava onnettomuus.
Yhä vielä kuului melua kapakasta, yhä vielä välkkyivät tulet, kuin tontun silmät hökkelein oviaukoista ulos hiljaisuuteen. Rauhan, unenväsymyksen kantoi yölepakko tonttusiivillään metsään — sinne jätti hän murheen, pelon ja ahdistuksen. Kaikissa noissa synkissä, pimeissä hökkeleissä tuolla matalalla harjanteella, vesakoiden ja soiden keskellä valvottiin ja sykkivin sydämmin odotettiin huomista päivää. — — —
Mahtraan johtavalla tiellä alkaa samaan aikaan salainen, Öinen elämä. Äänettöminä kulkevat miehet hevosilla tai jalkaisin, kaikki samaan suuntaan. Tien vieressä olevat kapakat täyttyvät ihmisistä, puhe muuttuu kovaäänisemmäksi, kulkevien joukko kasvaa suuremmaksi. Ja kun aamunkoitossa päivän terä ilmaantuu taivaan rannalle, ovat tiet mustanaan rauhatonta kansaa ja kapakoissa alkaa elämä, jonkakaltaista työpäivän aamuna ei ennen ole nähty.
Vieraiden kuntain miehet ovat pitäneet sanansa, he kiirehtivät Mahtran miesten apuun. Kaikki nuo kansanjoukot lähtevät "Mahtran sotaan". He eivät anna Mahtrassa tapahtua niin, kuin Habajalla tehtiin, eivät salli, että täällä kepeillä ja vitsoilla ketään pakotetaan luopumaan oikeudesta ja suostumaan vääryyteen. He tahtovat vapauttaa Mahtran miehiä pieksemisestä ja uuden lain rikkomisesta. Sillä kaikkein mielestä on varma, että jos Mahtran miehet tänään vannovat alistuvansa, niin pannaan huomenna heitä myös vannomaan; mutta jos Mahtran miehet voittavat, niin hekin voittavat yhdessä näiden kanssa. Sota ei pysy salassa — kyllä lain antaja kuulee ja lähettää apua. — — —