Näin vastattiin Päärnulle joka taholta. Jo pyhäiltana alkoi osa miehiä lähteä, toiset lähtivät perässä yöllä ja aamupuolella. Päärn itse oli ensimmäisten joukossa.
Mutta ennen sitä oli hänellä kotona äidin kanssa kova taistelu. Kauhistunut vanhus, jolle Päärn oli tunnustanut totuuden, rupesi poikaa Jumalan nimessä kieltämään, ettei hän tahallaan juoksisi surman suuhun. Moisiota vastaan sotaan — taivas armahtakoon, eikö hänellä ollut mieltä päässä! Eikö hän sitten jo kyllin tiennyt, mitä kepit ja vitsat merkitsevät. Tahtoiko hän nyt vielä rautoja kantaa, vankitornit nähdä ja joutua autioon maahan?
Kaikki turhaan! Päärnun kovaan pääkalloon ei mikään varottava sana mahtunut.
"Kaikki toiset lähtevät, minä lähden myös!" selitti hän lyhyesti ja päättävästi. "Älä sinä minun tähteni pelkää, minä olen nuori, vahva mies. Ja meitä on paljon — kaikista kunnista, monta tuhatta miestä. Tahtoisin nähdä, kuka meidät voittaa!"
Äidin rukoilemista ja murinaa olisi kyllä vielä kauvan kestänyt, jos ei Uudentuvan emäntä olisi tullut Päärnulle apuun. Tämä nimittäin oli oman poikansa tähden suuressa murheessa ja toivoi, että Päärn lähtisi Jyrin mukana. Mutta hänkin pyysi, että molemmat pysyisivät etäämmällä vaarapaikasta.
"Päärn, tuo minun poikani terveenä takaisin!" huusi hän vielä palvelijan jälkeen, kun tämä jo vankkureilla istui ja pihaveräjästä tielle ajoi.
"Päärn, tuo minun elättäjäni terveenä takaisin", lisäsi äiti puolestaan.
Ja sitten katselivat molemmat vanhukset ajajan jälkeen, kunnes hän katosi pimeään ja molempien poskille vieryivät kyyneleet. Äänettöminä, sydän täynnä tuskaa kääntyivät he sitten majoihinsa takaisin.
Mutta Päärnun jälkeen huusi vielä toinenkin henkilö. Tuskin oli hän joutunut Ristmäen talon veräjän ohi — sillä kohdalla hän ajoi hyvin hiljaa — kun talon pihasta hyppäsi ketterä neito esille, juoksi kappaleen tietä vankkurein perässä ja alkoi huutaa ajajaa.
"Pidätä, Päärn! Pidätä!"