Mutta, kuuliko Päärn ratasten jyrinän tähden huutoa, vai eikö tahtonut kuulla, yhdentekevä, hän ajoi eteenpäin katselematta kertaakaan taakseen — löipä vielä hevosta selkäänkin, ikäänkuin olisi joku kilpajuoksukin ollut käsillä. — — —
Päärnukin vietti aamupuolen yötä tien vieressä olevassa kapakassa toisten sotamiesten joukossa, hänkin joi, saadakseen rohkeutta ja voimia tulevan raskaan päivän varalle. Kello kuuden tai puoli seitsemän tienoissa oli hän suuressa miesjoukossa tullut Mahtran moision portille.
Ääretön ihmisjono piiritti moision pihaa portin ulkopuolella. Läpipääsö näytti mahdottomalta. Ja yhä vielä tuli uusia joukkoja lisäksi, koko tie oli mustanaan väkeä. Sanaton humina vallitsi, mutta juopuneiden huudot sekaantuivat siihen. Monella oli seipäät ja sauvat kädessä, mutta suurimmalla osalla ei ollut muuta kuin pelkät nyrkit, sota-aseita ei ollut kellään — ei pyssyjä eikä pistimiä. — Moision pihaa portin ja aidan takana piiritti kansa mustana, liikkumattomana vyönä. Rahvas ei tahtonut heti tunkeutua portista pihaan; mutta pian pidettiin siitäkin neuvoa, jo työnnettiin porttia, jo kaikuivat kiihottavat äänet joka puolelta.
Moision rakennuksen edessä seisoivat sotamiehet jo asennossa, liikkumattomina ja suorina kuin seipäät. Pyssyjen piikit ja upseerein miekat välkkyivät päivän paisteessa, veripunaiset juovat mustalla veralla paistoivat kauvas jokaisen silmiin ja puiden alla seisoi kaksi satuloitua hevosta.
Nähtävästi oltiin täälläkin valmiina sotaan. — — —
24.
MAHTRAN SOTA.
Äkkiä kiintyi kansan vilkas huomio erääseen asiaan. Maantiellä näkyi kaksi ratsastajaa. He kiirehtivät täyttä nelistä, jotta pitkä tomupilvi harmaana huntuna jäi heidän jälelleen. Lähempänä nähtiin heidän olevan sotilaiksi puettuina. Edelläajaja oli upseeri, mutta hänen seuralaisensa tavallinen sotamies, ehkäpä edellisen palvelija.
Molemmat ratsastajat tomusta harmaina läähättäväin, vaahtoisten hevosten selässä, seisahtuivat moision portille, sillä he eivät mitenkään voineet päästä tiheän kansanjoukon läpi. Upseeri silmäili huolestuneena odottamattoman suurta ihmispaljoutta, joka moisiota piiritti. Arviolta saattoi siinä olla pari tuhatta henkeä.
Vanhanlainen, parrakas upseeri oli majori Laiming, joka Uudesta moisiosta, Kosen pitäjästä oli ajanut Mahtraan. Hänelle oli Habajasta laitettu sana uhkaavasta kapinasta. Hän oli luullut tapaavansa joukon talonpoikia — Mahtran omia alustalaisia ja joitakuita uteliaita henkilöitä naapurikunnista, mutta nyt sai hän nähdä, että täällä oli koolla sotaväki, joka ulottui silmän siintämättömään. Hänen huolestustaan lisäsi vielä se henki ja mieliala, joka tässä joukossa ilmeni; hän saattoi selvästi huomata noiden ihmisten ulkomuodossa voitonhimoa, vihan kiihkoa ja ylpeää uhkamielisyyttä. Sitä samaa todistivat heidän joukostaan kuuluvat, rohkeat, uhkaavat huudotkin. Majori Laiming oli Kosen pitäjän kunnissa huomannut, että rauhattomat talonpojat sotaväen ilmaantuessa heti kävivät aroiksi, siirtyivät syrjään ja unohtivat vastustamisen. Mutta täällä hän näki, ettei hänen tulonsa mitään kansaan vaikuttanut, ettei hänelle tietäkään tehty, ja ettei moision pihassakaan seisova, aseellinen sotajoukko heitä pelottanut. Nostettiin seipäitä, huudettiin ja naurettiin. Nuo kaikki olivat huonoja enteitä.