"Vastaa sitten heille, että me emme voi täältä poistua, sillä meitä on käsketty täällä olemaan ja esimiestemme käskyä pitää meidän noudattaa."
Peeter tulkitsi. Mutta hänen puheensa jälkeen kuului vihaisia huutoja ja siellä täällä kohotettiin seipäitä.
"Meidän miehet sanovat, että he panevat sotamiehille vastaan, jos eivät lähde tiehensä", selitti tulkki upseereille. "Heitä on paljon, mutta sotamiehiä vähän."
"Vastaa sitten heille, etteivät tahallaan syöksyisi onnettomuuteen! Se, joka meihin koskee on kuoleman oma. Ja vaikka vihdoin voittaisivatkin meidät, niin ei se mitään merkitsisi: pian tulisi muutama tuhat sotamiestä meidän sijaamme, ja sitten ei heistä kukaan jäisi eloon."
Mutta uhkaus ei lainkaan vaikuttanut kansaan, vihainen melu, vannominen ja pilkallinen nauru kuului majorille vastaukseksi.
"Ohoo, saammehan nähdä!" huudettiin joka puolelta. "Kuka on kuullut, että keisari sallii tuhota omia alamaisiaan, jotka vaativat oikeuttaan? Eikä keisari heitä ole tänne lähettänyt, saksat ovat kutsuneet. Älkää pelätkö, miehet! Siirtykää lähemmä ja älkää heille antako niin paljon tilaa, että saavat pyssyjään poskelle asettaa! Siirtykää lähemmä, pankaamme heidät niin ahtaalle, etteivät voi liikkua!"
Huomatessaan, ettei varotus ja uhkaus mitään auttanut, rupesivat upseerit ystävällisesti heitä mielittelemään, siten koettaen onneaan.
"Me emme koske teihin, jos te annatte meidän olla", käski kapteeni sanomaan talonpojille. "Me emme tahdo teitä vainota, me olemme teidän ystäviänne, vaikka meidän täytyy käskystä olla täällä pitämässä moisiossa järjestystä."
"Mutta tehän tahdotte piestä meitä!" huudettiin vastaan.
"Ei asia niin ole! Me emme tahdo teitä piestä. Oikeus voi teidät tuomita ja rangaista, emme me. Meidän pitää vain vahtia ja varjella moisiota. Jos te olette alallanne ja annatte moision asukkaiden ja kartanon olla rauhassa, niin me emme tee teille mitään pahaa."