Majori Laiming ja kapteeni Bogutski vastasivat kyllä hänelle, mutta he uudistivat äskeiset sanansa. Poistumisesta ei voinut olla puhettakaan, olkoon kansaa kymmenen kertaa enemmän kuin nyt. He toivoivat, että rahvas olisi järkevää ja ymmärtäisi, että he sotamiehet, käskystä olivat sinne tulleet ja että heillä oli kova rangaistus odotettavana, jos ilman päällikköjen käskyä liikkuivat paikoiltaan.
Mutta viina sekotti Peeterin ymmärryksen, ja sitten hän edelleen juonitteli upseerien kintereillä ja vaati, että majori Laimingin piti hänelle näyttää se käskykirja, jonka nojalla hän oli tullut Mahtraan ja laskenut sotamiehetkin sinne.
"Miehet", huusi hän kansalle, "jos upseerit eivät ole keisarilta saaneet lupaa Mahtran miesten pieksemiseen, niin on sotamiesten tänne kutsuminen vain saksojen juonittelemista ja meille ei tehdä mitään, vaikka ajammekin sotamiehet täältä menemään. — — — Näyttäkää meille keisarin käskykirja!" sanoi hän ja kääntyi röyhkeästi majori Laimingin puoleen.
Tämä ei tietysti voinut täyttää talonpojan toivoa ja koetti rauhallisena selittää hänelle, että Peeterillä yksityisenä henkilönä ei ollut mitään oikeutta vaatia upseereilta keisarin käskykirjaa; sen saattoi ainoastaan heidän päällikkönsä tehdä.
"Ei tahdota näyttää käskykirjaa!" huusi Olander kääntyen kansan puoleen. "Eikä se voi ollakaan muuta kuin saksojen temppuja, että nämä ovat täällä, ja saksojen kutsumusta ei hän uskalla meille näyttää."
Viina kiihotti työläisraukkaa tekemään vieläkin enemmän. Hän alkoi vaatia upseereilta rahaa ja rupesi vihaisesti kiroilemaan, kun hän mielestään sai liian vähän. Tällaisella tuulella kääntyi hän kapteeni Bogutskin puoleen ja huusi:
"Odota, veliseni, kyllä minä revin olkalippusi irti! Kyllä saksat ne jälleen kiinni ompelevat!"
Hän tarttuikin jo kapteenin olkapäähän, mutta joku järkevä mies veti häntä takaapäin vielä oikealla ajalla takaisin.
Kansanjoukon eturivissä oli vielä muitakin mielettömän rohkeita päällekarkaajia, jotka tunsivat itsensä voimakkaiksi, osaksi viinan vaikutuksesta, osaksi nähdessään tuon pienen sotajoukon voimattomuuden kansan paljouteen verrattuna. Tuolla ensimmäisessä rivissä, sotamiehiä vastapäätä, seisoi Mahtran mies, Aadu Andrei ja kehotti yhtämittaa kansaa hyökkäykseen. Juurun miestä, Mihkel Baumannia, miellytti erittäinkin sotamiesten pyssyt, hän koetti aina jonkun kädestä kiskoa pyssyä, nähdäkseen olivatko ne ladatut. Sotamiehet panivat tietysti vastaan ja näin syntyi heidän ja Baumannin välillä kahakoita, joita lähelläseisojat nauraen katselivat, mutta kärsivällisten upseerien kulmat menivät yhä enemmän kurttuun. Näiden kärsivällisyyttä ruvettiin yhä enemmän koettelemaan. Nuorin upseereista oli jälleen antanut rahaa eräälle rauhattomuuden tekijälle, kun Ants Piller häntä lähestyi ja myöskin vaati rahaa. Mutta kun upseeri ei heti noudattanut hänen vaatimustaan, kiskoi mies rahakukkaron upseerin kädestä ja uhkasi häntä ja hänen seuralaisiaan seipäällä.
Kansa huomasi sangen hyvin upseerien ihmeellisen kärsivällisyyden ja myöntyväisyyden syyt; heidän joukkonsa oli liian voimaton rahvaan äärettömän paljouden rinnalla. Vähempi osa vain tiesi tai arvasi, että apuväkeä oli tulossa. Näin ollen ei ollut ihme, että juopuneiden miesten joukossa yhä enemmän ilmaantui rohkeita päällekarkaajia. Miehet sotaisessa innossaan unohtivat yhä enemmän tänne tulonsa tarkotuksen: he olivat tulleet varjelemaan Mahtran miehiä kohtuuttomasta rangaistuksesta; mutta siihen ei vielä ollenkaan aijottu ryhtyä, ja näin oli heidän hyökkäyksensä rauhallista sotajoukkoa vastaan varomatonta ja hyödytöntä.