"Mikä hiiden sota tämä on, kun ei saa tapella!" karjui Jyri Tork taistelunhimoisena kuin juopunut ainakin. "Enhän minä tänne tullut sotamiesten nenän edessä seisomaan."
"Minä tahdon antaa selkään jollekulle, olkoon kuka tahansa!"
"Älä lörpöttele, Jyri, etkös tiedä, minkätähden me tänne tulimme", vastasi Päärn totisena. "Jos Mahtran miehiä aletaan piestä, niin lähdemme seipäinemme väliin — niinhän me olemme päättäneet. Mutta eihän heitä vielä ole ruvettu pieksemään."
Völlamäen Päärn, vaikka kyllä kokonsa ja voimiensa puolesta myös koko jättiläinen, ei ollut niin paljon juonut, ettei voinut hillitä kylläkin tulista taistelunhimoaan. Kiihkeästi hän vain seiväs kädessä odotti, milloin Mahtran miehiä alettaisiin viedä vitsapenkille, saadakseen sitten oikeuden nimessä karata väliin.
"Mitä hittoa he sitten odottavat, kun eivät rupea pieksemään?" sadatteli Purilaan jättiläinen. "Kepit, vitsat ovat valmiina, mutta yhä vielä odottavat. Onkos minulla sitten aikaa tässä kaiken päivää seistä!"
"Sitä parempi, etteivät rupea pieksemään", huomautti Antsun Ants. "He pelkäävät meitä, ja jättävätkin vihdoin pieksemättä. Ja mustelmia saisimme mekin, jos pitäisi väliin mennä."
Mutta kieltämiset ja varotukset eivät onnettomaan Jyriin vaikuttaneet mitään. Kaksi kertaa kielsi häntä Ants Veit, pari kertaa myös Päärn, ja kun hän siitä huolimatta teki lähtöä, koettivat he häntä pidättää käsistä ja takinliepeistä. Mutta, kun ei mikään auttanut ja mies vihastui, laski Ants hänet valloilleen ja huusi:
"Koeta sitten, tie on auki!"
Melulla tunkeutui Jyri kansanjoukon läpi suoraan sotamiesten luo. Ants ja Päärn seurasivat hiljakseen häntä. He näkivät, kuinka heidän toverinsa rupesi puhumaan sotamiesten kanssa, kuinka hän sitten ojensi kätensä ja tarttui erään miehen pyssyyn. Mutta sotamies työnsi hänet takaisin ja kiskoi pyssyn hänen kädestään. Vielä toisenkin kanssa koetteli Jyri onneaan. Mutta ei tämäkään antanut väkisten asettaan itseltään riistää.
Nyt tapahtui jotakin, jota kansanjoukko kalveten ja henkeään pidättäen katseli.