"En luule", rauhotti Rosenberg. "Minun täytyy lähteä ja kysyä herra
Hagemeisteriltä, mitä hän arvelee."
Ja opman aikoi mennä etsimään haagituomaria herrasväen huoneista.
"Herrat eivät enää ole täällä", sanoi nuori neiti, rouva Rosenbergin vieras; "näin heidän puoli tuntia sitten kiireesti rientävän pois".
"He lähtivät pois? He ovat siis menneet, sillä en nähnyt heidän hevosiaankaan enää kartanolla", sanoi opman, joka kävi yhä synkemmän näköiseksi. "He varmaankin ajoivat katsomaan, eikö Habajasta tulevia sotamiehiä vielä näy."
"Jumalan tähden, älä anna tänään tehdä mitään noille ihmisille!" huusi opmannin puoliso kauhistuneena. "Näethän kuinka paljon heidän joukossaan on juopuneita. Minä luulen, että nuo kaikki ovat saaneet viinaa. Jos heillä todellakin on pahoja aikeita, jos tekevät vastarintaa, niin Jumala tietää, mitä vielä tapahtuu."
"Ei ole hätää, tuleehan meille sotaväkeä apuun."
Kaikki katsoivat akkunasta ulos. He näkivät, kuinka kansaa yhä enemmän ja enemmän kokoontui sotamiesten ympärille, kunnes he vihdoin olivat aivan piiritetyt, kuinka upseerit kuiskailivat toisilleen, kuinka he ensin sanoilla, sitten juomarahoilla koettivat rauhottaa meluavia päällekarkaajia.
"Tulkaa kaikki pois akkunasta!" käski isännöitsijä ja se joka häneen katsoi näki, että hän oli käynyt kalpeaksi.
Naiset seurasivat hänen neuvoaan ja siirtyivät pois. Kohta sen jälkeen nähtiin, kuinka sotamiehet nostivat pyssyt olalle ja alkoivat tunkeutua väkijoukon läpi puutarhaan päin. Nyt he eivät enää voineet nähdä, mitä joukolle sitten tapahtui.
"Pankaamme ovet lukkoon", sanoi rouva Rosenberg, käyden yhä levottomammaksi, "joku juopunut voi tänne sisällekin tunkeutua. Gustav, väännä kaikki ovet lukkoon, ulko-ovikin."