"Jättäkää minun mieheni rauhaan! Eihän hän ole teille mitään tehnyt!
Armahtakaa miestäni!"
Vihaiset talonpojat astuivat todellakin askeleen taaksepäin. He näyttivät kunnioittavan naista. Hetken vallitsi äänettömyys huoneessa. Sauvat ja seipäät vajosivat alas. Jopa rohkeni opman hengittää helpommin. Mutta miesten hellempi mieliala ei kestänyt kauvan.
"Naisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä!" huudettiin. "Naiset menkööt huoneeseensa ja olkoot vaiti! Opmannin me otamme käsiimme, emme naisia."
"Minä en anna mieheeni koskea!" nyyhkytti Auguste Rosenberg, jonka käsivarret kouristuivat puolison kaulan ympärille. "Jos te pieksette häntä, niin teidän pitää minuakin piestä!"
"Naista me emme piekse", selittivät miehet. "Nainen ei ole meille pahaa tehnyt, me emme häntä piekse. Mutta opman on antanut meitä kyllä piestä, hänen itsensä pitää nyt myöskin saaman!"
Isännöitsijän nuori vaimo oli tuttu koko pitäjässä, sillä hän oli kasvanut Juurun lukkarin, Kochin luona, jonka puolison sukulainen hän oli. Häntä pidettiin lempeänä, hyväsydämmisenä ihmisenä. Rouva Rosenberg saattoi siis olla varma siitä, etteivät ilkeimmätkään noista miehistä häneen koskisi, mutta kun hän luuli voivansa heihin niin paljon vaikuttaa, että olisivat antaneet hänen miehensäkin olla rauhassa, niin hän erehtyi suuresti. Rosenberg oli ollut ankara käskynhaltija, joka lempeyttä ja armahtamista talonpoikia kohtaan piti heikkoutena, joka ei olisi miksikään hyödyksi. Hänen mielestään olivat ainoastaan moision edut oikeutetut, ja talonpoikain piti vaijeten alistua kaikkiin vaatimuksiin. Tuollaiset mielipiteet johtuivat tietysti isännistä, joiden koko hallitustapa perustui ylivallan etuihin. Kun siitä puhutaan uusimpana aikana, syyttävät moision herrat hyvällä mielellä senaikuisia isännöitsijöitä ja vouteja — he olivat olleet omalla luvallaan liian ankaria, käyttäen huonosti virkavaltaansa; mutta kuinka olisi palveluksessa oleva henkilö voinut seurata toista periaatetta, kuin mitä herrat itse miespolvia olivat noudattaneet?
"Miehet, olkaa kuitenkin kristityitä", rupesi nyt kätilökin rukoilemaan. "Te tiedätte, että nuori rouva vasta muutama päivä sitten sai ensimmäisen lapsensa. Vasta eilen aamulla nousi hän lapsivuoteesta. Hän on nyt vielä heikko ja voimaton. Jos te ette häneen tahdo koskeakaan, niin ajatelkaa kuitenkin, kuinka kovasti te häntä olette säikähdyttäneet! Ja jos te nyt vielä hyökkäätte isännöitsijän kimppuun, niin tapatte tuon nuoren ihmisen, joka ei ole teille mitään pahaa tehnyt."
"Rouva menköön takimmaiseen huoneeseen!" huusivat miehet siirtyen jälleen lähemmä. "Älköön hän pelätkö, emme me häneltä henkeä ota! Emme me tarvitse hänen henkeään. Mutta selkäänsä hänen pitää saada! Hän saakoon nyt kerran kärsiä itsekin, sen hän kyllä kestää — hänellä on rasvaa ja lihaa enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! — — — Miehet, viekää naiset takimmaiseen huoneeseen!"
Huoneeseen tuli yhä vielä meluavia taistelijoita. Kokoonnuttiin opmannin ympärille. Tukevin käsin irrottivat he itkevän ja kovasti huutavan rouvan miehensä rinnoilta. Tämä taisteli epätoivoisesti heidän käsissään ja koetti yhä vaan tunkeutua miehen luo, ikäänkuin kana poikiaan suojellakseen. — — —
"Miehet!" alkoi nyt opman itkuisella äänellä rukoilla. "Jättäkää minun vaimoni rauhaan! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Älkää tappako vaimoani! — — — Auguste, minä rukoilen sinua, mene takimmaiseen huoneeseen!"