"Vait!" karjui Otsan Mihkel ja iski opmannia jälleen vasten kasvoja.
"Vaimollesi ei tehdä mitään pahaa! Mutta sinun nahkasi on parkittava!"
Nähdessään miestään lyötävän kiljahti nuori nainen sanomattomassa tuskassa. Jälleen koetti hän joukon keskeltä rientää puolisonsa avuksi; mutta nyt tartuttiin hänen ympäriltään kiinni ja nostettiin syliin kuin lapsi ja kannettiin takimmaiseen kamariin. Sitten ajettiin myös rouva Reisberg sinne ja sulettiin ovi heidän jälkeensä. Hurjasti nyyhkyttäen lankesi rouva Rosenberg tädintyttärensä eteen polvilleen, joka pelosta istui puolikuolleena pieni lapsi sylissään kätkyen vieressä. — — —
Mutta etuhuoneessa taisteli opman henkensä kaupalla. Nähdessään, ettei hän voisi päästä vapaaksi, koetti hän vastustaa vihollisiaan. Hän oli vahva mies, ja kuoleman pelko antoi hänelle kaksinkertaiset voimat. Voimakkaasti lyöden sai hän pari kolme miestä karkotetuksi luotaan ja koetti perääntyä oven luo, joka vei herrasväen huoneisiin. Mutta hänen vastustuksensa kiihotti päällekarkaajia suurempaan vihaan ja heidän ääretöntä ylivoimaansa ei hän kauvan voinut vastustaa. Nyt olivat jo ehtineet paikalle nekin miehet, jotka olivat palanneet takaisin sotamiesten takaa-ajosta. Heidän joukossaan oli kapinoitsijain päämies, Peeter Olander, joka alussa oli ollut tulkkina sotamiehille ja heitä sitten niin rohkeasti ärsyttänyt.
Nähdessään, mitä oli tekeillä, karkasi hän toisten päällekävijäin sekaan ja yllytti heitä. Joukko toisiakin miehiä, joiden seurassa Mihkel Otsa, Päärn Valk, Sepän Mart Juurusta ja Otto Olander, uudestaan hyökkäsivät opmannin kimppuun. Tällä oli sinijuovaiset, ohuet vaatteet. Äkkiä olivat hänen takkinsa ja liivinsä rikki revityt.
Käsistä, rinnoista, jaloista tarttuivat nuo tukevat työmiehet häneen kiinni. Toiset kiskoivat häntä sinne, toiset tänne, kuin olisi tahdottu hänet kappaleiksi repiä. Toisinaan ei kuulunut muuta kuin taistelijain ähkimistä, jalkojen töminää ja opmannin vaatteiden repimistä.
Mutta nyt tapahtui pieni ihme.
Mahtran kunnan omat miehet, samat, jotka kaikkein ensimmäisinä rauhallisesti olivat tulleet huoneeseen kysymään vielä kerran uuden lain selitystä — nuo perheenmiehet rupesivat äkkiä isännöitsijän puolustajiksi. Myötätuntoisuudesta se varmaankaan ei tapahtunut, sillä kuka oli enemmän saanut kärsiä isännöitsijän kovuudesta kuin he, mutta miehiä kaiketi rupesi pelottamaan tämänpäiväisten tapausten seuraukset. Asiat alkoivat jo mennä rajattomiin. He olivat kutsuneet vieraiden kuntain miehiä avukseen suojelemaan heitä pieksemisestä; mutta suojelijoista oli tullut päällekarkaajia. Sillä ulkona ollut taistelu oli etupäässä syntynyt vierasten miesten alotteesta. Pelko ajoi siis Mahtran perheenmiehiä suojelemaan isännöitsijää. Kaikkein uutterin noista oli Koidun perheenmies, Ants Till.
"Jättäkää opman rauhaan, eihän hän ole teille tehnyt mitään pahaa", huusi hän käyden taistelijain väliin, jotka enimmästi kaikki olivat vieraita miehiä. "Kun Mahtran miehet eivät opmannia piekse, niin ei teillä ole syytä hänen kimppuunsa käydä."
"Hän onkin jo saanut osansa", lisäsi Tillin Otto. "Ettekö näe, johan hänen suustaan ja nenästään juoksee veri."
Toisetkin ilmaisivat tyytymättömyytensä ja koettivat tunkeutua väliin. Mutta heidän voimansa oli liian heikko vihaisten pieksijäin suurta joukkoa vastaan. He karkotettiin takaisin, työnnettiin nurkkaan tai ovesta ulos, ja väkivalta opmannia vastaan jatkui yhä.