"Vai nyt olemme sinun veljiäsi!" naurettiin raa'asti ja armottomasti. "Ketä me silloin olimme, kun sinä kutsuit tänne sotamiehiä parkitsemaan nahkaamme? Olimmeko silloinkin sinun veljiäsi?"
Toiset huusivat:
"Mitä sinä meille lupaat, sen nyt voimme ilman sinutta ottaa! Sano ennemmin, mitä sinä nyt arvelet sonnanvedosta ja aputöistä!"
"Miehet", itki opman, "te pääsette minusta eroon — minä lähden pois
Mahtrasta, lähden kaupunkiin asumaan, kunhan vain jätätte minut eloon.
Minä vannon teille, etten enää jää Mahtraan opmanniksi!"
Mutta turhia olivat kaikki rukoukset ja vannomiset, turhaan hän myös syleili rääkkääjäinsä jalkoja ja polvia ja nimitti heitä lempeimmillä sanoilla. Hän ei voinut yhtään heitä liikuttaa, ikäänkuin rautapihdeillä pitivät he häntä kiinni. Hauskuudeksi laahattiin häntä pitkin maata ja vedettiin tukasta.
Mihkel Otsa oli sillä välin hankkinut vitsat. Ja minkälaiset! Tuo mies oli todellakin kekseliäs kiduttamistaidossa, — ainakin yhtä kekseliäs kuin ne moision isännät, jotka antoivat kastaa vitsoja suolaveteen, taikka jotka huuhdottivat suolavedellä veristä ihoa. Mihkel, nimittäin, ilmaantui kädessä karviaismarjapensaasta leikatut vitsat.
Nyt revittiin opman raukalta viimeiset vaatekaistaleet selästä; mies istui hänen jaloilleen, toinen pään puolelle ja piikkisillä vitsoilla annettiin ruumiinrangaistus. Otsan Mihkel ja Aadun Andrei olivat piiskaajina. He löivät vuorotellen ja tahdissa niinkuin "oikeus ja kohtuus" vaati. Mutta ympärillä seisojat suut naurussa käskivät antaa hyvästi. Opmannin suojelijatkin olivat nyt hiljaa ja katselivat päältä. Näytti kuin hekin olisivat nauttineet nähdessään, että talonpojan sijaan moision käskynhaltijakin kerran verisenä kiemurteli lyöntien tähden — — —.
Oltiin juuri parhaillaan tässä mieltäkiinnittävässä työssä, kun samassa kuului ulkoa, moision pihasta tuhatääninen hurraa huuto. Muutamat huusivat kartanon rikotuista akkunoista puutarhaan: "Tuli irti! Tuli irti!"
Pieksijät pidättivät, rangaistuksen alaisen kiinnipitäjät karkasivat pystyyn, katselivat ympärilleen ja alkoivat sitten juosta pihan puolelle — toiset kartanon läpi, toiset puutarhan portin kautta. Isännöitsijä huomasi olevansa vapaa.
Ensimmäisessä ilonhuumauksessa eloon jäämisestä alkoi hän juosta puutarhan etäisimpään nurkkaan, paetakseen sieltä johonkin naapurimoisioon; mutta puolitiessä kääntyi hän hiipien takaisin. Hän tahtoi ensin salaa katsoa, kuinka hänen perheensä laita oli. Ilokseen huomasi hän rakennuksen olevan tyhjänä vieraista, mutta tyhjä oli myöskin hänen oma asuntonsa. Hänen vaimonsa lapsineen ja nuori neiti olivat paenneet Juuruun päin, heidän perässään, vähän myöhemmin, oli lähtenyt kätilökin. He kaikki pääsivät onnellisesti lukkarin asuntoon.