"Ryypätkää pojat Mahtran juomia", huusi hän kimeällä, pehmeällä naisäänellään ja hänen suunsa oli naurussa. "Juokaa pojat, nyt saatte!"
Mutta ei kukaan tahtonut, sillä jokaisella oli itselläänkin. Tänään oli kerrankin saatu kylläksi. Aarmen ympärillä kihisi kovasti ihmisiä. Ammennettiin ja ryypättiin yhtä mittaa. Siellä täällä istuttiin piirissä maassa — toiset joivat, toiset söivät, kolmannet lauloivat, mutta neljännet jo kuorsasivat. Toisessa paikassa taas kaulattiin toinen toisiaan, kehuttiin tämänpäiväisiä voimatekoja taikka lähdettiin uudestaan hävitystyöhön.
Niinpä Jyri Nikola Juurusta särki huvikseen kupiaan asunhuoneiden akkunoita, heitti maitoastioita kaivoon ja vihdoin rupesi vaunuliiterissä särkemään ajopelejä. — — — Jaan Baumann jälleen oli temmannut erään haavotetun sotamiehen kädestä pyssyn. Sitä hän hakkasi niin kauvan aitan ovea vasten, että hänen kouraansa jäi vaan väärä rauta.
Näkö Mahtran moision kartanolla näiden juominkien aikana oli jokaisesta raittiimmasta henkilöstä inhottava. Jokapaikassa sekaisin kuolleita, haavotettuja ja tukkihumalaisia toinen toisensa rinnalla. Kaikki paikat täynnä hyytyneitä verilätäköitä, katkenneita seipäitä, särkyneitä talouskaluja, viina-aameja, maitoastioita. Suurissa tuskissaan makasi tuolla sotamies, jonka pää oli puhkaistu, hänen vieressään valitti talonpoika, jolla oli luoti rinnassa tai keihään haava kylessä, eikä kaukana näistä melusi kaatunut viinaveikko, joka turhaan koetti nousta jälleen pystyyn. Syvää, hiljaista unta nauttivat ainoastaan ne, joiden elämänlangan luoti oli kokonaan katkaissut tai jotka viina-aamista olivat nauttineet niin paljon unirohtoa, että elottomina ja tunnottomina olivat kaatuneet maahan.
Uhrien luku oli suuri, sillä taistelu oli ollut tulinen. Moision pihassa ja sotamiesten takaa-ajossa oli seitsemän talonpoikaa saanut surmansa ja kaksi pahasti haavotettua kuoli kohta sodan loputtua, muita pahasti haavotettuja oli talonpoikain joukossa noin viisitoista, mutta helpommin haavotettujen lukua ei varmasti tiedetä, koska talonpojat kapinan perästä koettivat heitä huolellisesti salata, jotta eivät olisi joutuneet sota-oikeuden rangaistuksen alaisiksi. Sotaväki menetti, niinkuin jo kerrottiin, kapteeninsa ja majorin sekä viisitoista sotamiestä sai suurempia tai pienempiä haavoja, tietymätöntä on, kuoliko heistä ketään näihin haavoihin. "Mahtran sodassa" oli siis kokonaista kymmenen kuollutta ja noin kolmekymmentä pahemmin haavottunutta, lukematta helpommin haavotettuja!
Moision pihassa lepäävien kuolleiden ja haavotettujen joukkoon tuotiin vielä muutamia, jotka heinämaalla tai vesakossa olivat kuolleet tai haavotetut. Ne olivat enimmästi Mahtran kylän miehiä. Omaiset tahi ystävät koettivat muutamia haavotettuja hoidella, pesten tai sitoen heidän haavojansa; mutta suurin osa oli niin juovuksissa, ettei huomannutkaan apuatarvitsevia, taikka avun asemesta teki heille vielä enemmän vahinkoa. Päälääkkeenä käytettiin viinaa. Sillä pestiin haavoja ja koetettiin lieventää heidän tuskiaan juottamalla heidät humalaan. — — — Kuolleidenkin suuhun kaadettiin viinaa ja koetettiin siten saada heidät jälleen henkiin.
Muudan sotamies, joka leukaluu rikkilyötynä, hirmuisissa tuskissa makasi kahden kuolleen talonpojan välissä, pyysi liikuttavalla tavalla jotakin venäjän kielellä. Hänen pyyntöään ei ymmärretty. Jaan Baumann Juurusta, joka hoiperteli hänen ohitsensa, rupesi onnettoman kanssa puhumaan, mutta oli niin juovuksissa, ettei kädenliikkeistäkään ymmärtänyt, mitä toinen tahtoi. Sotamies osotti hirmuista haavaansa, viittasi sormellaan päätään, suutaan, sydäntään ja rukoili edelleen apua sydäntäsärkevällä tavalla. Hän nähtävästi toivoi, että talonpoika hänet lopettaisi, sillä hänen tuskansa olivat sietämättömät. Mutta Baumann arvasi, että haavottunut sotamies myös himoitsi sitä juomaa, jota niin suurella innolla joka puolella nautittiin. Hän armahti kaatunutta vihollista, toi hyvän pytyn täynnä väkiviinaa ja rupesi sillä valamaan sotilaan verisiä kasvoja. Mutta viina poltti niin kovin haavoja, että sotamies hirmuisissa tuskissaan kiemurteli. Sitten antoi Baumann hänen ryypätä pytyn laidasta. Tämä joikin ja joi niin, että hän huumaantuneena jälleen vajosi maahan kivien päälle. Tuskiinsa oli hän siten saanut lievitystä. —
Toisessa paikassa koetti kaksi juopunutta miestä nostaa maasta pahasti haavottunutta ystäväänsä. Toinen otti päästä, toinen jaloista kiinni. Onnettoman kaulassa oli luodin haava. Mutta apumiesten kädet olivat niin hervottomat ja heidän jalkansa niin ponnettomat, että he pääsivät vain pari askelta eteenpäin, vaan sitten antoivat onnettoman jälleen pudota takaisin. Hänen suustaan purskahti veri ja hänen kipeä voihkinansa olisi voinut kiviäkin pehmittää.
Monen kuolleen ja haavotetun vieressä itkettiin. Isä oli pojan, veli veljen tai ystävä ystävän löytänyt ruumiina. Mutta surun pyhyyttä häiritsi juopuneiden melu, itkun seassa kaikui päihtyneiden nauru ja loilotus.
Ja kaiken tuon veren, tuskan ja kurjuuden yläpuolella hymyili sininen taivas ja kesäinen päivä loi raittiit, kultaiset säteensä maahan. Kaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan oli sotakenttä nyt selkeänä ja varjottomana jokaisen nähtävänä. Vahinko vain, ettei täällä ollut katselijoita, jotka olisivat ymmärtäneet noita kuvia, näkijöitä, joihin ne äärettömällä surunvoittoisuudellaan olisivat vaikuttaneet. — — — Hiljaiset, alamaiset, tottelevat talonpojat olivat muuttuneet kapinoitsijoiksi ja ryöstäjiksi! Kuinka? Minkätähden? — —