Juominkein väliajoilla yhä raastettiin kartanon huoneissa, joiden ovet kaikki olivat avatut. Jota ei otettu saaliiksi, se rikottiin. Hevoset ajettiin aittojen eteen ja ladottiin varastettua tavaraa vankkureihin. Parhaimpana saaliina oli viina. Pienemmissä ja suuremmissa määrissä koetettiin sitä ottaa mukaan ja ammennettiin kaikenmoisiin astioihin. Ankkurit, leilit, tynnyrit ja pytyt etsittiin ja täytettiin. Kapakoitsija Hindrek Piil Kaiusta kahden toverinsa kanssa kantoi koko viina-aamin vankkureilleen, jakaakseen sitten saaliistaan toisille. Mutta kuorma oli liian raskas, sillä vankkureissa oli sitäpaitsi ohrasäkkejä, hevoskaluja ja kaikellaista tavaraa; sentähden työnsivät he tiellä viina-aamin maahan. Heidän vankkurinsakin oli moision omaisuutta.
Saaliiksi ottivat ryöstäjät vielä viljaa, jauhoja, ryynejä, leipää, palttinaa, kilpikangasta, kaikenlaisia liinavaatteita, turkiksia, kengännahkaa, saippuakankeja, lusikoita, veitsiä ja kahveleita, työkaluja j.n.e. Kansan suuren paljouden tähden ei yksityisen saalis ollut suuriarvoinen, yhdellä oli vähän yhtä, toisella toista, mutta moni oli myös aivan ilman. Oli niitäkin, jotka vain ottivat käteensä kappaleen valkeata leipää sillä täyttääkseen tyhjää vatsaansa. Monella oli jotakin vaatteitten alla, joka saattoi olla viiden tai kymmenen kopekan arvoista. Suurin osa ei raittiina olisi varkautta ajatellutkaan; koska ryöstäminen oli vasta väkijuomien vaikutuksesta alkanut, jonka todistaa sekin, että moni selvittyään vapaaehtoisesti toi saaliinsa takaisin.
Hävittämistä ja ryöstämistä harjottivat vain vieraiden kuntain ihmiset. Mahtran perheenmiehet eivät siihen ottaneet osaa ja sen kunnan muutkin ihmiset tekivät sitä hyvin vähän. Koettivatpa Mahtran miehet estääkin tuota hävitystyötä, koettivat suojella ja säilyttää moision ja opmannin omaisuutta. Mutta heidän voimansa oli liian heikko tuon äärettömän kansanjoukon rinnalla, joka heidän avukseen oli naapurikunnista rientänyt. He huomasivat, etteivät enää päässeet eroon noista ihmisistä. He olivat avanneet vesisulut, mutta vesi syöksyäkin nyt heidän myllynsä yli. Auttajista tuli heidän vihollisiaan. Koko moisio joutui kokonaan vierasten ihmisten mielivallan alaiseksi. Mahtran miehet saattoivat vain katsella päältä, jos tahtoivat. — — —
Näin kesti edelleen hurjaa hävitystä ja ryöstämistä moision huoneissa, kunnes murhenäytelmälle tuli pikainen loppu. Juurun itsellinen, Jyri Nikola, juopuneena niinkuin muutkin, sytytti tulitikulla piippuansa kalkkuna-koppelin luona, jonka vieressä oli puupino. Tahallaan tai vahingossa heitti hän palavan tikun koppelin olkikatolle, joka heti syttyi palamaan. Sen näki toinen Juurun mies, Mihkel Baumann, joka seisoi Jyrin lähellä.
"No, noh, mitä sinä teet?" huusi hän. "Onhan vielä Juhannukseen kolme viikkoa!"
"Ääh, sota-aika — antaa mennä", vastasi Jyri irvistäen, ja eikös mennytkin!
Nauraen katselivat molemmat miehet, kuinka tuli laajalle levisi, sytytti koppelin liekkeihin, ryömi puupinon kupeeseen ja sieltä heitti tulikieliä aitan olkikattoon. Aurinko paistoi kuumasti, puu ja olki olivat kuumia ja kuivia kuin taula — äärettömän nopeasti levisivät liekit laajalle, kunnes vähitellen kaikki rakennukset olivat tulessa, kaksi aittaa, navetta, talli ja vihdoin asuinrakennus.
Mahtran miehet saivat päästetyksi moniaita eläimiä tallista ja navetasta; mutta muuta moision tavaraa ei kukaan aikonutkaan pelastaa, eikä tulen sammuttamistakaan ajateltu. Sodalle tuli kauhea loppu.
Tuliliekit rätisivät vanhoissa, kuivissa puuhuoneissa. Suuret savu- ja tulipatsaat kohosivat kohti taivasta, virstan laajuudelle kantoi tuuli säkeniä ja tulikekäleitä ja tulen räiskeeseen yhtyivät juopuneiden melu ja haavottuneiden voivotukset.
Uudessa valaistuksessa näytti sotatanner moision kartanolla verilammikoineen, kuolleineen ja haavottuneineen ja mässäävine sotilaineen vielä entistä kolkommalta.