Menkää etsimään hevosta. Päärn oli aamulla sitonut sen kiinni moision aidan taakse eikä ollut sitten kertaakaan käynyt sitä katsomassa. Eläin oli siellä vielä. Mutta jos olisivat hiukan myöhemmin tulleet, niin olisi ruuna ehkä viimeisen kerran vetänyt henkeään. Sodan melske oli niin pelottanut sitä raukkaa, että sen oli rimpuillessaan luistanut valjaat kurkkuun ja ohjakset kiertyneet kaulan ympärille ja puolen ruumistaan oli se työntänyt aidasten väliin. Näin reuhuessaan oli se vihdoin kaatunut maahan. Se huomattiin melkein kuristuneena.
Molemmat miehet juoksivat eläintä auttamaan. Mutta Päärnun haavottuneet kädet alkoivat sitä tehdessä uudestaan vuotaa verta. Nyt vasta huomasi Miina hänen tilansa.
"Jumalan tähden, Päärn", huusi hän kauhun vallassa, "mitä sinä olet tehnyt?"
"Sota-aika — mikä auttaa", vastasi nuori mies koettaen piilottaa käsiään. "Ei se mitään haittaa — joitakuita naarmuja kämmenessä."
"Päärn", kuiskasi tyttö, ja astui kalpeana ja säikähtynein silmin pojan luo. "Päärn, ethän sinä ketään ihmistä liene sodassa tappanut?"
Sotilas, joka moision pihassa oli seipäillään antanut niin kovia iskuja, ajatteli ja pudisti päätään.
"En luule", hän vastasi. "En nähnyt kenenkään minun tähteni kuolevan.
Mutta kyllä vain moni sai päähänsä!"
Nyt tempasi Miina väkisten hänen kätensä näkyviin ja katseli väräjävin huulin hänen rikkinäisiä kouriansa. Jyrikin, joka jo oli saanut hevosen maasta ylös ja valjaisiin, astui lähemmä. Hän itse oli aivan terve, ainoastaan pari kuhmua polvissa, jotka oli saanut kaatuessaan sotamiesten takaa-ajossa.
"Päärn", lausui tyttö huolestuneena, "näitä käsiä et sinä saa kotona kellekään näyttää! Sitten heti tiedetään, mitä sinä sodassa teit."
"Mitä tyhjää! Kyllä ne paranevat!"