KUN ORJA MURTAA KAHLEENSA.
Vanhempi paroni Heidegg oli sotapäivän aamuna vihainen kuin unesta herätetty jalopeura. Hänen täytyi tänään kuulla ja nähdä, mitä hän ei ikinä ollut kuullut eikä nähnyt: talonpoika ei täyttänyt moision herran käskyä, vaan pani vastaan! Varhain aamulla toi opman moision herralle tiedon, että perheenmiehet olivat pysyneet päätöksessään eivätkä tulleet lannanvetoon. Ainoastaan kupiaan isä, Pärtlen Jaan, Ristmäen Mihkel ja pari muuta arempaa miestä olivat pysyneet moisiolle uskollisina.
Ensimmäisessä vihan puuskassa aikoi vanha paroni ratsastaa heti kylään, saadakseen piiskallaan perheenmiehiä tottelemaan ja sitten antaa heidän saada kunnan oikeudessa opetusta, taikka kuletuttaa heidät sidotuin käsin suoraan haagituomarin luo. Hän pyysi poikaansa ja opmannia mukaansa. Mutta tuosta tuumasta ei tullut mitään, sillä opman huomautti, ettei paroni löytäisi perheenmiehiä kotona — he olivat kaikki lähteneet Mahtraan sotaan.
"Mahtraan sotaan? Mitä se merkitsee?"
"Mahtran miehiä aijotaan tänään vastaanpanemisesta rangaista."
"Sen tiedän, mutta mitä se minun perheenmiehiini kuuluu?"
"He ovat lähteneet sitä vastustamaan. Mahtran isännät ovat kutsuneet kaikki miehet toisista kunnista itselleen avuksi."
"Ja he lähtivät? Minun väkeni lähti?"
"Melkein kaikki ovat lähteneet."
"Mutta onhan Mahtrassa sotaväkeä."