"Mitä siellä tapahtuu? Mitä nuo pyssynlaukaukset merkitsevät?" huusi hän kalpeana. "Ovatko talonpojat todellakin uskaltaneet jossain paikassa vastustaa isäntiään."
Isä ja poika koettivat rouvaa rauhottaa, mutta heidän molempien totiset kasvot vain lisäsivät naisten levottomuutta.
"Me saamme kohta kuulla, mitä nuo laukaukset merkitsevät, sanoi vanha paroni. Winter lähettää heti sanansaattajan Atlaan ja Mahtraan päin. Meillä tietysti ei ole mitään pelättävää; kyllä sotamiehet tekevät velvollisuutensa."
"Mutta ovathan meidänkin talonpojat vastustajia", huusi paronitar. "Mitä jos he aikovat meitäkin uhata pahoilla juonillaan ja tulevat tänne? Meitä ei ole sotamiehet suojelemassa."
"Armas lapsi", lohdutti häntä vanha paroni, koettaen väkisten nauraa. "Jos heillä olisi meitä vastaan joitakin pahoja aikeita, niin eivät he kaikki pakenisi Mahtraan päin. Me juuri tulimme pellolta ja näimme siellä, että kaikki työläisemme uteliaina juoksivat sinne, josta laukaukset kuuluivat. Jos väkivaltaa tapahtuu, niin sitä tehdään vain Mahtrassa, jossa haagituomari aikoi vastahakoisia talonpoikia pieksettää. Meitä vastaan ei rahvas osottanut minkäänmoista vihamielisyyttä."
Yhä vielä kantoi tuuli pyssynlaukausten äänen heidän korviinsa, mutta nyt ei ammuttu enää yhtaikaa, vaan pienten väliaikain perästä kuului joku laukaus ja sitten oli taas pitempiäkin väliaikoja. Sitten ei laukauksia kuulunut ensinkään.
Saksat verannalla keskustelivat juuri asiasta, kun Raimund ja Kuno uhossaan ja hikisinä juosten tulivat puistosta päin ja huusivat jo kaukaa: "tulipalo, tulipalo!" Kiiruhtaen verannalle ilmoittivat he vanhemmille ja veljelle, että etempänä, Juurun puolella kohosi paksu musta savupilvi ja siellä varmaankin paloi joku suuri rakennus, taikka moniakin rakennuksia.
"Se on varmaankin joku moisio!" huudahti paronitar.
"Niin", vakuutti Raimund. "Ehkä Atlan tai Mahtran moisio, taikka ehkä kylä näillä alueilla."
"Mistä sen parhaiten näkee?" kysyi vanha paroni, joka hieman vapisevin käsin silitteli viiksiään.