"Joka aukeasta paikasta", vastasi Raimund. "Me kiipesimme puistossa suuren poppelin latvaan ja näimme sieltä parhaiten, tultakin saattoi erottaa."
"Herbert, tuo kiikarisi, niin lähdemme ullakolle katsomaan", esitti vanha paroni.
Se tapahtui. Moision rakennuksen ullakon päätyikkunasta saattoi selvästi nähdä savupilvet ja tulenliekit. Samassa oli molemmille herroille selvä, että Mahtran moision huoneet paloivat. Koko seutu oli heille niin tuttu, etteivät voineet erehtyä. Kuno ja Raimund, jotka heidän kanssaan olivat lähteneet ullakolle, saattoivat nuorilla silmillään nähdä samaa kuin mitä isä ja veli kiikarilla näkivät.
Vanha ja nuori paroni katsoivat äänettöminä ja totisina toisiansa.
"Siellä on tapahtunut jotakin kurjaa", lausui vihdoin Herbert masennetulla äänellä. "Minä pelkään, että moisio on pistetty palamaan."
"Sittenhän on julkinen kapina riehumassa!" huusi vanha paroni. "Nuo, kurjat, ovat todellakin uskaltaneet vastustaa sotaväkeä! Muuten en osaa selittää tuota ampumista ja tulipaloa. — — — Eikö meitäkin, Herbert, vaara uhkaa — naapureitamme ja meitä?"
"Me emme tiedä mitään pelätä, ennenkun Winterin sanansaattaja on tullut takaisin ja ilmoittanut meille, mitä siellä on tapahtunut."
Molemmat paronit tutkivat vielä kerran kiikarilla savupilviä, jotka kävivät yhä suuremmiksi ja mustemmiksi ja astuivat sitten jälleen alas ullakon rappusia. Paronitar molempine tyttärineen kiiruhti heitä vastaan kysyvin, kauhistunein katsein.
"Varmaa on, että Juurusta itäpohjoiseen päin jokin palaa", koetti paroni selittää niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta vaikea on päättää, palaako siellä kartano vai turvesuo."
"Ei, pappa, Mahtran moisio palaa!" huusi Kuno varmasti. "Onhan aivan selvää, että suuret rakennukset palavat."