Vanha ja nuori paroni katsoivat säikähtäen toisiinsa, mutta rouva tarttuen molemmin käsin Adelheidin ja Adan ympäriltä kiinni kirkasi vanhalle paronille.
"Kuuletkos nyt, Rydiger? Eikös minun aavistukseni olleet oikeat? Ja sinä seisot vielä, etkä anna valjastaa hevosia vaunujen eteen?"
"Heti, lapseni, heti", vastasi vanha paroni. "Anna minulle vain niin paljon aikaa, että saan asioista oikean tiedon. — — — Jaan, siis on rahvas Mahtrassa vastustanut moision ja kruunun väkeä — ihan väkivallalla vastaan pannut?"
"Niin, niin, herra paroni!" alkoi Jaan kertoa. "Mahtran miehet olivat itselleen kutsuneet avuksi vierasten kuntain miehiä, ettei heitä tänään moisiossa olisi saanut piestä. Ja kansaa toisista kunnista oli virrannut kuin mustaa pilveä Mahtraan. Sotamiehiä oli liian vähän — ainoastaan viisi tai kuusikymmentä miestä; heitä oli ahdistettu ja piiritetty niin, että vain pari kertaa saivat lauvaista pyssynsä moision pihassa, mutta sitten lähtivät pakenemaan väistäen maalaisten seiväsiskuja. Pyssynlaukaukset olivat ajaneet joukon meidänkin miehiämme juoksemaan, sotamiehet kiiruhtivat heidän perässään ja sitten taas ne talonpojat, jotka sotamiehiä takaa ajoivat! Juostessa olivat sotamiehet tuon tuostakin ampuneet takaa-ajajia ja joukko miehiä oli luotien lävistämänä jäänyt tielle ja heinämaalle. — — —"
"Ja kuinkas asiat nyt ovat? Mitä palavan moision luona nyt tehdään?"
"Kansa on, ennen kun pisti moision palamaan sen hävittänyt, tyhjäksi ryöstänyt ja on nyt saaliskuormineen kotiin ajamassa. Kyllä siellä on juotu ja mässätty. Suurin osa ihmisiä on ollut päissään."
"Eikös juopunut rahvas nyt aijo tunkeutua toisten moisioiden kimppuun?" tutki vanhempi paroni edelleen.
"Kuka tietää, mitä he aikovat! Ihmisiä on siellä vielä kaikki tiet täynnä. Saa nähdä, mihin he vihdoin kääntyvät!"
Paronittaren hätä nousi vasta nyt korkeimmilleen. Se ilmeni niin mielettömänä touhuna ja niin naurettavassa muodossa, että kouluneidin vasten tahtoaan täytyi nauraa ja herra Lustig varmaan myöskin salaa taisteli nauruaan vastaan. Tytär kummassakin käsipuolessaan ja Kunoa edellään ajaen juoksuun, alkoi paronitar, päästyään verannalta saliin, hypätä huoneesta huoneeseen ja huutaa kovasti apua niinkuin olisi joku uhannut puukolla pistää hänen kurkkuunsa. Vanha paroni, Herbert, Raimund — kaikki juoksivat hänen perässään koettaen häntä rauhottaa ja rohkaista - turhaan!
Rouva huusi kuin ratasten alla. Kauhu kapinoitsevien talonpoikien tähden oli kokonaan vienyt hänen järkensä. Hän loi hurjat katseensa akkunoita kohti ja pelkäsi juopuneiden talonpoikain piirittämistä. Hän oli kuulevinaan liekkien räiskettä katolla. Pelko oli tehnyt hänen muotonsa niin oudoksi, että häntä tuskin enää saattoi tunteakaan. Hänen joka liikkeensä vapisi ja värisi. — —