"Lähetä ennen kaikkia sanansaattajia viemään kirjettä haagituomarille ja pyydä sotamiehiä vartioimaan!"
"Senkin teen!"
Kun vanha paroni huomasi, että Herbertin kotiin jääminen oli tarpeen vaatima, suostui hän siihen, mutta paronitar vastusti sitä kaikesta sydämmestään. Hän alkoi jälleen huutaa, kun Herbert koetti hänelle selittää, että hänen moision isäntänä piti jotakin toimia omaisuutensa säilyttämiseksi. Jos hänkin olisi paennut, niin merkitsisi se, että hän koko omaisuutensa hädän hetkellä jättäisi vihollisen valtaan, tietysti olisi se vain kiihottanut juopuneiden joukkojen rohkeutta ja hävittämishimoa.
Herbertin täytyi äidin kanssa taistella jotenkin kauvan, ennenkun tämä vähänkin rupesi myöntymään.
"Mutta sinun pitää pyhästi luvata minulle, että sinä kutsut tänne koolle kaikki moisiossa olevat ihmiset ja antaa heille ladatut pyssyt käteen", huusi rouva von Heidegg itkien. "Kaikki ovet panet lukkoon ja akkunoista annat ampua pyssyilläsi. Älä sinä itse itseäsi näytä kellekään! Pidä myös omassa puutarhassasi satuloitu hevonen valmiina. Jos elämääsi vaara uhkaa, niin riennä kohta menemään!"
Herbert tietysti lupasi tehdä kaikki, joka saattoi rauhottaa äidin sydäntä. Sillä välin piti palvelijain kiireimmiten etsiä ja sääliä mukaan kaikki kalleudet. Tohver ja Mai juoksivat kilvan huoneesta huoneeseen kuin pelotetut jänikset rouvan, vanhan paronin ja Adelheidin huudettuja käskyjä täyttämään, jolloin he unohtivat tarpeelliset tavarat, mutta ajoivat matkalaukkuihin arvotonta romua. Pian oli kahdet umpinaiset vaunut moision rappusten edessä — kuski ja tallipoika kuskilla. Rouva Heidegg molempine tyttärineen, joilla oli yllä kiireessä siepatut päällysvaatteet ja jostakin löydetyt päähineet päässä, kiirehtivät alas rappusia ja hyppäsivät toisiin vaunuihin; toisiin astui vanha paroni molempine poikineen ja herra Lustig, jota paroni oli pyytänyt mukaan. Toisien vaunujen kuskipukille kiipesi Tohver, mutta Mai ei ollut saanut käskyä mukaan tulosta.
Kumma kyllä jätettiin opettajaneitikin vaaranalaiseen moisioon. Hänet huomasi Raimund verannalla seisomassa juuri, kun vaunun ovia aijottiin panna kiinni, ja poika huusi hätäisellä, itkunsekaisella äänellä:
"Neiti Marchand, miksi te ette tule mukaan? Isä, neiti Marchand jää tänne!"
Vasta nyt huomasi vanha paroni ja rouvakin, että he yleisessä sekamellakassa olivat unhottaneet lastensa kasvattajan.
"Neiti Marchand", huusi ensimainittu vaunun ovelta. "Mitä te vielä odotatte? Ettekö tule mukaan?"