"Teidän luvallanne jään kotiin", vastasi neiti selvällä, kaikuvalla äänellä.
"Mitä? Te siis uskallatte jäädä uhkaavan vaaran alaiseksi?" huusi vanha paroni.
"Niin, herra paroni! Minä luulen, etteivät talonpojat minulle, vieraalle naiselle mitään tee. Mutta, jos tapahtuu jotakin vaarallista, niin kyllä sitten juoksen pakoon!"
"Jääkää sitten! Meillä ei ole aikaa teidän kanssanne neuvotella!" huudahti paronitar vaunujen ovelta ja kumisten lensivät molemmat vaununovet kiinni.
Toisista vaunuista kuultiin vielä Raimundin itkunsekaista ääntä; poika varmaankin hätäili kouluneidin jäämisestä. Sitten läksivät molemmat ajopelit liikkeelle ja katosivat pian puiston taakse. Verannalla seisoivat paroni Herbert ja Juliette katsellen mietteissään kauhistuneita pakolaisia.
"Minun täytyy ihmetellä teidän rohkeuttanne, neiti Marchand!" lausui nuori paroni kääntyen Julietteen päin ja katsellen pitkään häntä. "Teille olisi todellakin ollut parempi mennä vanhempaini kanssa kaupungin suojelevien muurien sisälle?"
"Ja te itse, herra paroni?"
"Minä olen mies!"
"Niin, mutta yksinäinen mies monia vastaan! Minä tahtoisin olla teidän toverinanne. Omasta puolestani en pidä vaaraa kovinkaan suurena."
"Kiitän teitä seurastanne!" vastasi Herbert vilkkaasti ja puristi lämpimästi Julietten kättä. "Luulen, että teidän kanssanne ei minun tarvitse pelätä ketään vihamiestä", lisäsi hän hymyillen.