Jo sotapäivän iltana rupesivat talonpojat järkevämmin ajattelemaan sodan kamalia tapauksia. Ennen kaikkia heräsivät Mahtran kunnan ihmiset hirmuisesta huumeesta, johon olivat joutuneet viinan ja vieraan rahvaan kautta. He hieroivat silmiään ja kysyvät hämmästyneinä toisiltaan: "miten nyt käynee?" He olivat jääneet rankaisematta, heidän ei ollut tarvinnut kärsiä haagituomarin vitsoja ja keppejä, mutta, Jumala nähköön, millä kaupalla? Pelastamisen asemesta oli surmattu, ryöstetty ja poltettu! Nuo olivat suunnattomia rikoksia, joita lempeinkään laki ei voinut jättää rankaisematta.
Syyn tuosta kaikesta lykkäsivät Mahtran miehet vieraiden kuntain miehille ja heillä oli siihen kyllin aihetta. He kyllä olivat näitä kutsuneet apuun, vaan ainoastaan uhkaavaa väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Mutta mitä tekivät auttajat? Viinan kiihottamina he unhottivat tehtävänsä ja saivat aikaan sen, että Mahtran miehiä nyt uhkasi uusi ja suurempi rangaistus ja vielä todellisista rikoksista. Sillä kuka nyt todistaisi, ettei Mahtran miehillä apua pyytäessään heti ollut pahoja hävityksen aikeita? Olihan heidän kokeensa estää ryöstöä kokonaan turhat. Voitiinhan sanoa, että se oli tapahtunut ainoastaan näön vuoksi!
Mahtran asukkaat toinnuttuaan tunsivat aluksi suurta tuskaa ja vihaa apuun kiirehtineiden vieraiden ihmisten tähden. Avun asemesta oli heille saatettu onnettomuutta. Kun heillä olisi ollut enemmän voimaa, olisivat he varmaankin lähteneet verisiksi rankaisemaan naapurikuntain ihmisiä ja tuoneet takaisin ryöstetyt saaliit.
Mutta vihaa ja sappea täynnä olivat vieraiden kuntain ihmisetkin. Rangaistuksen pelko ahdisti heidänkin sydämmiänsä. Jumalan tähden, mitä olemme tehneet? kysyi heidänkin joukossaan jokainen. Mihin meidät on juopumus ja sotahuume saattanut? Mutta kun ihminen aina ennemmin syyttää toisia kuin itseään, niin syyttivät vieraat Mahtran kyläläisiä, jotka heitä olivat kotoa houkutelleet ja saattaneet onnettomuuteen. Jo sodasta erotessa olivat selvemmät miehet eri kunnista näistä asioista väitelleet. Turhaan nuhtelivat Mahtran miehet apulaisiaan hävittämis- ja ryöstöhimosta, nämä taas kirosivat, että miksi heitä niin vaaralliseen paikkaan houkuteltiin. Mutta molemminpuolinen mielipaha paisui suureksi vasta sitten, kun kaikki selvemmin aavistivat tapausten seurauksia.
Mahtran kylässä vallitsi sotapäivän iltana yhtä suuri pakenemisen vimma kuin monessa läheisessä moisiossa. Asukkaiden joukossa oli nimittäin levinnyt huhu, että myöskin Mahtran kylä samana iltana tai seuraavana yönä tyhjäksi ryöstetään ja poltetaan. Toiset pelkäsivät, että sen tekisivät vierasten kuntain miehet, joiden kauheita väkivallan tekoja he moisiossa tänään olivat nähneet; toiset jälleen luulivat, että sen tekisi saksain lähettämä sotaväki. Tiedettiinhän, että Habajalla ja muualla Kosen pitäjässä oli paljon sotaväkeä, jota pian voitiin saada liikkeelle.
Pelko ryöstämisestä ja polttamisesta oli niin tarttunut jokaiseen, että koko kylän asukkaat suurella kiireellä alkoivat paeta. Sullottiin kokoon vaatteita, elintarpeita ja muuta helpommin kuletettavaa tavaraa ja käännyttiin jalkaisin ja hevostenkin kanssa metsää, suota ja vesakkoa kohti etsimään sieltä piilopaikkaa. Pian oli melkein koko kylä tyhjänä asukkaista. Ainoastaan Adran Tönun talossa laadittiin suurella kiireellä ruumisarkkua, johon sodassa surmansa saaneen perheenmiehen ruumis piti pantaman. Haavottuneet miehet saivat tuskin aikaa puhdistaa itseänsä verestä ja sitoa haavojansa, kun piti toisten avulla tai omilla voimillaan laahustaa itseänsä terveiden perässä metsään.
Mutta suolla ja vesakossa alkoi illalla elämä niinkuin jossakin suuressa pakenijain leirissä sodan ajalla. Miehet etsivät kadonneita naisiaan, vaimot huusivat hädissään kadonneita lapsiaan; joltakulta oli kadonnut mukaan otettua tavaraa, toiset eivät löytäneet itselleen eivätkä tavaroilleen piilopaikkaa. Pakenijat eivät yleisessä mellakassa huomanneet sitä suurta melua ja hälinää, jota itse synnyttivät ja joka kohta olisi etsijälle ilmaissut heidän piilopaikkansa. Niinkuin sotaleirissä ainakin syötiin, juotiin ja maattiin, miten sattui, mutta tulta ei uskallettu tehdä, kun pelättiin vihollisten siitä huomaavan heidän pakopaikkansa.
Äidit leikkasivat itkeville lapsilleen suurista limpuista kappaleen leipää, toiset lypsivät lehmiä saadakseen illalliseksi maitoa ja Sipelgan Mari koetti Kuhjamäen alla olevalla suolla voitakin kirnuta. —
Yöksi lähtivät muutamat miehet salaa kylään valvomaan. Olihan suurin osa heidän omaisuudestaan jäänyt tyhjiin aittoihin. Mutta onneksi eivät huhut ryöstämisestä ja polttamisesta toteutuneet. Ei ilmaantunut juopuneita kyläläisiä vieraista kunnista eikä sotamiehiäkään pyssyineen ja piikkeineen.
Mahtran kyläläisten joukossa oli Ants Tertsiuskin, joka aamulla oli lähtenyt Kärusta ja illalla ehtinyt kotiin. Tuo älykäs mies oli käynyt Liivinmaalla venäjän papin luona kysymässä lain selitystä, mutta joutui liian myöhään takaisin Mahtraan, eikä ehtinyt enää yrittääkään estämään kauheata onnettomuutta. Aamulla lähtiessään Kärusta ei hän aavistanutkaan, minkälaista hävityksen kauhistusta hän illalla tapaisi Mahtrassa! Hämmästyksissään seisoi hän äänettömänä Mahtran suitsevilla raunioilla ja kuuli kansan suusta, kuinka paljon verta ja varoja tänään oli tuhlattu. Sota oli ollut — Jumala paratkoon ollut! — — —