Masennetuin mielin etsien lohdutusta, kokoontuivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman ympärille saadakseen häneltä kuulla, kuinka venäjän pappi selitti talonpojille annettua uutta lakia. Oliko moision isännillä ollut oikeutta pakottaa talonpoikia pieksemisen uhalla vannomaan vanhan asetuksen noudattamista. Jos ei heillä sitä oikeutta ollut, olivat he todellakin kaikkein talonpoikain arvelun mukaan rikkoneet lakia, ja niin olisi siis toivottava, ettei Mahtrassa tapahtuneita rikoksiakaan niin ankarasti rangaistaisi, sillä väkivaltaa oli väkivallalla vastustettu.
Sepän Ants toi Kärusta osaksi lohduttavia tietoja. Pappi oli nimittäin arvellut, ettei moision isännillä ollut oikeutta väkivallalla talonpoikia pakottaa vanhaa asetusta noudattamaan, kun uusi laki jo virallisesti oli voimaan astunut. Mutta, lapsellisesti kyllä, oli Ants pyytänyt papin kirjoittamaan siitä valituskirjan keisarille ja se hänen mieltään pahotti, kun tämä ei ollut ryhtynyt asiaan, vaan oli käskenyt odottamaan, kuinka asioissa vastaisuudessa meneteltäisiin.
"Me saavuimme Kokan Madisen kanssa pyhäaamuna Käruun, kun pappi parhaillaan oli kirkossa", kertoi Ants Tertsius miehelle. "Kun lasten kaste oli toimitettu ja rippivieraat päässeet kirkosta, läksin minä yksin papin luo ja puhuin hänelle kaikki ne sanat, jotka Habajan palvelustyttö oli meille kertonut. Kysyin sitten papilta, mitä hän arveli; oliko saksoilla keisarilta lupa meitä niin kohdella. Venäjän pappi arveli, ettei heillä sitä lupaa ollut ja että sitä tehdään keisarin tietämättä. Minä pyysin, että hän siitä kirjoittaisi keisarille. Hän vastasi: 'Mitä minä hänelle nyt kirjoitan? Eihän sinulle ole vielä mitään vääryyttä tehty. Mene takaisin, katso mitä edelleen tapahtuu, tule sitten uudestaan minun luokseni, sittenhän nähdään, mitä voin teidän puolestanne tehdä. Mutta älä anna itseäsi kiinni panna!'"
Tertsius oli sitten vielä käynyt Kärun kunnan esimiehen luona ja pyytänyt selitystä tuohon uuden lain epävarmaan pykälään. Ei oikein tiedetä, mitä tämä hänelle vastasi, mutta Ants kääntyi kotiin varmasti vakuutettuna, että oikeus oli talonpojilla.
Mahtran kyläläiset huomasivat, että heidän pelkonsa kylän polttamisesta oli ollut turha ja tulivat seuraavana aamuna takaisin piilopaikoistaan. Seuraava päivä vietettiin synkin, masentunein mielin, mutta mitään ei tapahtunut. Keskiviikkona, 4 päivänä kesäkuuta ilmaantui suuri joukko sotaväkeä Mahtran moisioon ja sieltä sitten kylään. Peläten yleistä, veristä kapinaa koko Vironmaalla, olivat moision isännät kuvernementin päällikön kautta pyytäneet suojeluksekseen suurempaa joukkoa sotaväkeä. Kun heidän arvelunsa mukaan ei Viron kuvernementissä oleva sotaväki riittäisi kapinan tukahduttamiseksi, pyydettiin Pietarista vielä lisää ja viipymättä lähetettiinkin Kronstadista neljä pataljoonaa jalkaväkeä kanonat mukana ja sitten vielä suuri joukko Uralin kasakoita. Pikamarssissa kulkivat joukot perille ja sitten hajotettiin heidät suuremmissa ja pienemmissä osastoissa ympäri maata. Tuo suuremmoinen apuun kutsuminen, jota tulisella kiireellä toimitettiin, osotti myös, kuinka suuri kauhu moision saksoissa niinä päivinä vallitsi.
Juurun ja osaksi Kosenkin pitäjässä käskettiin sotaväen ottaa Mahtran kapinoitsijoita kiinni ja yleensä varjella moisioita päällekarkaajilta. Mutta talonpojista ei enää kukaan ajatellutkaan uusia hyökkäyksiä. Tuskin olivat he toipuneet viinan ja voiton huumauksesta, kun seurasi yleinen lamautuminen. Ei ajateltu enää väkivaltaa, eikä myöskään järjestelmällisempää vastustusta. Mutta kunnan virkailijat ja muut arkamieliset henkilöt sitä vastoin rupesivat vapaaehtoisesti ilmiantamaan syyllisiä ja auttamaan kätkettyjen saaliiden etsimistä. Ilmi-antajia oli niidenkin joukossa paljonkin, jotka itse olivat olleet mukana sodassa ja ryöstämisessä. —
Ensimmäisiä, joita sotamiehet Mahtrassa ottivat vangiksi, oli Ants Tertsius. Saksat pitivät häntä kapinan kiihottajana, huolimatta siitä, että Tertsius Käruun lähtiessään selvin sanoin oli oman kuntansa miehiä varottanut noudattamaan käskyjä ja kieltänyt ryhtymästä väkivaltaan, kunnes lain epäselvistä kohdista olisi saatu varma tieto. Tuota selvyyttä oli hän itse vielä kerran lähtenyt hankkimaan.
Ants Tertsius kertoo itse vangitsemisestaan.
Hän lähtee keskiviikkoaamuna moisioon katsomaan, mitä sinne ilmaantunut suuri sotaväen joukko alkaa tehdä. Heti otetaan mies kiinni ja viedään tuhannen sotamiehen keskellä jalkaisin lähellä olevaan Atlan moisioon, jossa on sotaväen kortteeri. Sotamiehet astuvat vangin kanssa ylös moision rappusia. Kartanossa ovat jo virkamiehet ja oikeusherrat käräjiä pitämässä, heidän joukossaan on myös apukuvernööri Tallinnasta. Oikeusherrat astuvat rappusille ottamaan vastaan pelottavaa kapinan johtajaa. Käsketään Antsin ottamaan virkaraha rinnasta ja astumaan rappusille. Mies tekee niin. Siellä lausuu apukuvernööri, eräs Viron paroneja:
"Eikös puilla metsässä ollut oksia, johon olisit voinut itsesi hirttää? Kun nyt olet hengissä tänne tullut, niin meidän pitää sinut kedolla ampua kuoliaaksi."