Eräänä päivänä näiden tapausten jälkeen tuli kouluherra, Gottlieb Lustig, Tallinnasta kotiin ja toi mukanaan kaksi kirjettä paroni Heideggiltä: toisen Herbertille, toisen neiti Marchandille. Pojalleen ilmoitti vanha paroni, että hän oli päättänyt perheineen jäädä kaupunkiin, kunnes rakennus uudessa moisiossa oli valmistunut. Juliettelle ilmoitettiin, ettei hänen eroonsa ollut estettä, sillä lapsille ei nyt enää sinä lukukautena annettaisi opetusta. Neidin palkan maksaminen oli annettu nuoren paronin toimeksi.
Näin oli Julietten ero tullut pari viikkoa aikaisemmin, kun hän oli ajatellut.
Hän ei ollut siitä onneton, saisihan hän lähteä rakkaaseen kotimaahansa, armaiden omaistensa luo. Toisin vaikutti tuo määräys paroni Herbertiin. Kyllähän Julietten eron hetki oli alituisesti ollut uhkaavana hänen mielessään, mutta sittenkin loukkasi häntä tuo kiirehtiminen niin kovin, että hän ensimmäisinä päivinä oikein tunsi vihaa vanhempiaan kohtaan.
Viha muuttui vihdoin pahaksi tunteeksi, jota sai kokea jokainen, jolla oli jotain tekemistä nuoren paronin kanssa ja tuota tuulta ei voinut parantaa se, että Juliette iloitsi lähdöstään. — —
Herbertin rintaa ahdisti ja poltti kivun tunne. Hänestä oli vahinko erota tuosta tytöstä, sanomaton vahinko. Monta kertaa päivässä hän päätti vielä kerran kolkuttaa hänen sydämmelleen, liikuttavasti ilmaista hänelle sydämmensä tuskan. Mutta neidon olennossa oli jotakin, joka yhä uudestaan pani esteen tunteiden purkauksille, ja sitten esti häntä myös ylpeys, jota uudet rukkaset kovin olisivat loukanneet. Vihdoin täytyi hänen myös ajatella niitä suuria esteitä, joita vielä muuten oli hänen ja tuon neidon välillä.
Julietten täytyi tunnustaa itsekseen, ettei hänen povessaan enää ollut minkäänlaista taistelua, ei ikävän eikä surun tunnetta. Hän oli tullut siihen varmaan, selvään vakaumukseen, ettei hänen ja tuon miehen välillä löytynyt niin kiinteitä yhtymäkohtia, että hän koko elämänsä olisi uskaltanut hänelle antaa. Ystävänä, hyvänä, hauskana ystävänä olisi hän voinut pitää Herbertiä, ei muuna. Mistä ja kuinka tuo vakaumus oli syntynyt? Varmasti ei hän sitä itsekään tiennyt, tunteiden maailmahan on niin läpinäkymätön ja hieno. Niin paljon Juliette vain tiesi, että nuoren paronin horjuva luonne, hänen heikko tahtonsa, joka salli voimakkaiden vaikutteiden kukistaa itsensä maahan, ei Juliettea miellyttänyt. Mitä kaikkea oli Herbert aikonut ja mitä todellisuudessa tehnyt. Hänen aikeensa ja mielipiteensä, vaikka eivät kaikki olleetkaan omintakeisia, tuntuivat hyviltä, eikä häneltä puuttunut todellista tahtoa ja innostusta niiden toteuttamiseen. Mutta tuskin puhalsi joku kovempi tuuli häntä vastaan, niin oli kaikki horjumassa ja häviämässä, jollei ensimmäinen innostus jo itsestään ollut haihtunut.
Eihän Juliette vaatinut mieheltä, joka elävämmin olisi saanut hänen sydämmensä sykkimään, mitään erinomaisia tekoja; eihän hänen miesihanteensa ollut mikään sankari, joka omisti kaikellaisia esimerkiksi kelpaavia avuja, tai jonka olentoa kunnianloiste ja runollisuus ympäröivät. Mutta hänen sydäntänsä ei myöskään voinut lämmittää mies, joka suuria ja kauniita aikeita vain mielessään kuvaili ja noissa mielikuvissa löysi enemmän tyydytystä, kuin aikeittensa toteuttamisen kokeissa. Juliette luuli varmasti, ettei Herbert saisi mitään aikaan noista kauniista uudistuksista talonpoikain hyväksi, joista hän talvella oli innostuneena haaveillut. Ja nyt ei hänellä enää olisi ketään, joka häntä ohjaisi ja innostaisi, nyt hän jälleen joutuisi oman seurapiirinsä mielivaltaisen vaikutuksen alle.
Juliettea ei myöskään miellyttänyt tuo piintynyt, itsetietoinen sääty-ylpeys, joka vastustamattomalla voimalla yhä uudestaan ilmeni kaikissa nuoren miehen mielipiteissä ja töissä. Hänen kokeensa taistella sitä vastaan jäi vain kokeeksi. Ja jos joku niistä onnistuikin, niin oli se tapahtunut vain satunnaisten vaikutteiden ja tapausten johdosta, eikä Herbertin itsensä vakaumuksen pohjalla syntyneestä tahdosta.
Viimeisinä päivinä tapahtui sitten vielä jotakin, joka Juliettea ei miellyttänyt, joka häntä kohtasi kuin jääkylmä, kolkko pohjatuuli.
Juliette oli puistossa viimeisen kerran katselemassa moniaita paikkoja, jotka hänelle erittäinkin tänä keväänä olivat käyneet rakkaiksi. Lähestyen puistosta moision ulkohuoneita sai hän tahtomattaan nähdä pienen kohtauksen, joka karjapihassa, jossa juuri ajettiin lantaa, tapahtui nuoren paronin ja erään vanhanpuoleisen päivätyöläisnaisen välillä.