Nainen näytti tehneen jotakin pahaa. Paroni riiteli kovalla äänellä hänen kanssaan. Silloin — Juliette ei tahtonut uskoa silmiään — nousee äkkiä Herbertin käsi ja lankeaa pari kertaa vasten naisen kasvoja. — — —
Juliette ei tiedä, mitä pahaa nainen on tehnyt; sen hän vain huomaa, että tämä oli saanut lyönnit vastaan sanomisesta. Mutta olkoon hänen syynsä kuinka suuri hyvänsä — ajatteli Juliette vihasta väristen — voiko sitten mies, sivistynyt mies niin vähän itseään hillitä, että hän ihmistä, että naista rupeaa lyömään. Tuo työ ei sovi Julietten ajatus- ja tunnepiiriin. Vanhan Heideggin tekona se vielä olisi ollut ymmärrettävä — olihan se mies ikänsä tottunut nyrkin ja kepin avulla hallitsemaan. Mutta hän, Herbert Heidegg — oi, oi!
Neito painoi kättään sydäntään vastaan, sillä siellä tuntui viiltävä, polttava tuska. Hän kiiruhti puoleksi juosten puistoon takaisin, mennäkseen sisälle toista tietä. — — —
Tästä huolimatta ei Juliette epäillyt, että nuorella paronilla oli hyvä ja oikeutta rakastava sydän; olihan hän siitä antanut varmoja todistuksia. Mutta Herbert oli ruumiiltaan ja sielultaan, ajatuksiltaan ja mieleltään tämän maan moision herra — hän oli sitä tahtomattaan, vasten parempaa tietoaan. Umpimähkään hän seurasi juurtuneita, polveutuneita tapoja, kun hän kohteli alustalaisiaan niinkuin yleensä täällä tehtiin. Hänellä saattoi olla harras halu muuttaa noita oloja. Mutta halusta tekoihin on suuri askele. Suuttumuksen hetkinä, kun viha hämmentää ymmärrystä, oli hänkin, tuo hyvä ja oikeamielinen mies Itämeren maakuntain keppiherra, ja hän oli sellainen, sillä samanlaisiahan olivat kaikki toisetkin. Kuka saattoi vapautua omasta luonnostaan.
Ehkä olisi neiti Marchand hiukan lempeämmin tuominnut nuoren paronin tekoa, jos hän tarkemmin olisi tuntenut hänen nykyistä tuskaansa. Herbert ei ollut vanhemmille vihainen ainoastaan neiti Marchandin äkkinäisen eron tähden — vaan hän tunsi heitä vastaan sydämmensä pohjasta katkeruutta siitäkin syystä, että tuo ero heidän tähtensä oli tullut välttämättömäksi, että he niin järkähtämättä olivat vastustaneet pojan rakkautta neitoon. Tuo sieluntuska vanhempain väkivaltaisuudesta teki hänet vihaiseksi ja sitä vihaa sai hänen ympäristönsä tuntea.
Eropäivän aattona koetti hän viimeisen kerran lähestyä neitoa. Mutta tuskin oli hän lausunut jonkun sanan, joka viittasi hänen tunteisiinsa, kun Juliette Marchand alkoi pudistaa päätään. Hän pudisti sitä niin varmasti ja torjuvasti ja hänen lempeistä, ystävällisistä silmistään loisti niin selvä vastaus, että Herbertistä tuntui kuin olisi kylmä pohjatuuli koskenut hänen poskeansa ja sanat jäivät lausumatta. — —
Ja sitten läheni eron hetki.
Mai asetti neidin viimeiset tavarat matkalaukkuun ja jokaiselle esineelle, jota hän liikutti, vierähti kyynel. Kyllä tuntui ikävältä ja raskaalta saattaa pois niin hyvää saksaa! Ja sitten tuli vielä kylästä Miina, joka oli kuullut lempeän neidin lähdöstä, ja osotti myös niin liikuttavalla tavalla pahaa mieltään, että Julietten silmät kostuivat.
Samassa toi puutarhuripoika kouluneidille pienen, mutta hienoimmalla aistilla kokoonpannun kukkavihon. Siinä oli enimmästi metsä- ja niittykukkia, ainoastaan joitakuita puutarhakukkia oli pistetty joukkoon. Tummansinisellä silkkinauhalla oli vihko sidottu kiinni.
Juliette kysyi, kuka lahjan oli lähettänyt. Hän ajatteli tietysti paroni Herbertiä. Mutta ihmeekseen hän kuuli, että kohtelias lahjoittaja oli herra Gottlieb Lustig. Hän oli itse valmistanut kimpun noukkimistaan kukista. — — —