Kysyessään oli neito naurahtanut, vastauksen kuultuaan kävi hän totiseksi. Ja sitten hän katseli totisena ja yhä totisemmaksi käyden kaunista vihkoa, ja vähitellen, vähitellen nousi puna hänen poskilleen ja hänen silmissään oli jotakin, joka ilmaisi ikäänkuin innokasta tutkimista. Sitten jälleen kirkastuivat hänen kasvonsa ikäänkuin olisi joku asia selvinnyt. — — —
Hän käski pyytää luokseen opettaja herraa.
Tämän kiiltävät silmälasit ilmaantuivat pian ovelle. Hän jäi nöyrästi seisomaan oven suuhun, ja Juliette ei ymmärtänyt, mihin hänen pienet silmänsä lasien takaa katselivat, lattiaanko, akkunasta ulos vai kattoon; sen vain neito huomasi, että hän ei uskaltanut luoda silmiään suoraan häneen.
Juliette kiirehti häntä vastaan ojennetuin käsin.
"Teidän lahjanne ilahduttaa minua suuresti! Niinkuin näen, ette te ole vain kasvien tutkija, vaan myös suuri taidepuutarhuri. Kiitän teitä!"
Gottlieb Lustigin kalpeille kasvoille, mustan lyhyen parran ja äärettömän korkean, leveän otsan välille nousi äkkiä puna. Tuo naisellinen puna teki hänen kasvonsa miellyttäväksi, jolle naiset antavat arvoa.
"Ettehän suinkaan pahastu minun rohkeuttani, neiti Marchand?" kysyi hän äänellä, joka kurkun ahtauden tähden väkisin tahtoi muuttua kuiskaukseksi.
"Pahastu? Ei. Olen iloinen!"
Syntyi äänettömyys. Herra Gottlieb Lustig korjasi suurella uutteruudella silmälasejaan, vaikka ne kyllä hyvin pysyivät nenällä.
"Minä tahtoisin teiltä — teiltä jotakin — pyytää", lausui hän vihdoin.