"Vanhempia ei minulla enää ole. Tartossa asuu veljeni. Kun olen hänet tavannut, niin aijon hiukan käydä ulkomailla. Tahtoisin siellä nähdä muutamia kuuluisia kasvitarhoja."
"Tulette ehkä sitten myös minun kotimaahani?"
"Niin — niin luulen." —
Ja hän punehtui jälleen.
Mutta Juliette tarttui nyt hänen molempiin olkapäihinsä, katseli häntä nauraen suoraan silmiin, pudisti ja huudahti:
"Ja tuota kaikkea ette voineet minulle ennemmin puhua! Te olette olleet soma virkaveli! Mutta minä annan teille anteeksi, jos pidätte sananne ja tulette käymään minun vanhempaini kotiin. Vanha isäni tulee varmaankin iloiseksi, sillä hän on suurin vuoristometsästäjä koko kantonissa ja kun hän kallioiden välissä ajaa otuksiaan, voitte te olla hänen seuralaisenaan ja etsiä itsellenne alppiruusuja ja muita harvinaisia kasveja. Lausun teille nyt jo vanhempaini, kolmen sisaren ja kahden veljen puolesta tervetuloa."
"Ja te itse?"
"Minä itse. Omista tunteistani puhun teille Genfissä. — — —"
Ja Juliette nauroi hänelle itse myöskin punehtuen.
Gottlieb Lustig nosti jälleen silmälasejaan, pisti sitten kädet povitaskuun ja veti sieltä koko paksun, pehmeäkantisen muistikirjan.