"Ainoastaan ajan vietteeksi?"
"Noh, ehkä voisi joku, joka osaa kirjoittaa ja puhua saada tästä aineksia. Minä en osaa kumpaakaan."
"Mutta te osaatte tuntea — sydämmessänne tuntea, herra Lustig!" huudahti Juliette, joka innostuneena oli selaillut kirjaa ja äkkiä lukenut muutamia kohtia. "Pelkään, että olen liian myöhään oppinut teitä tuntemaan, te ainainen vaikenija! Näen tässä monta ajatusta, jonka alle halulla kirjoittaisin oman nimeni. Kiitän teitä tästä huvittavasta lukemisesta!"
Ja vilkkaasti puristaen tarttui hän hienolla kädellään Gottlieb
Lustigin käteen.
Heitä häirittiin. Ulkopuolelta koputettiin ovelle ja paroni Herbert Heidegg astui sisään. Nähdessään Lustigin nyykäytti hän ystävällisesti päätään ja kääntyi sitten lausumaan jäähyväisiä neiti Marchandille.
Heidän hyvästinsä oli lyhyt ja kuiva. Paroni näytti väkisin kätkevän olentoonsa jotakin ja koettavan äänessään pidättää jotakin; se pakotti häntä harvasanaiseksi ja jäykäksi. Hänen katseensa vain puhui, mutta eihän sitä kieltä täällä ymmärretty! — — —
"Onko teillä vielä jotakin toivoa, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin.
"On, herra paroni. Minä pyytäisin teiltä pian tietoa, kuinka suojattinne menestyvät."
"Te ajattelette Maien ja Miinan sulhasia? Minä tahdon antaa teille tietoa heidän kohtalostaan."
"Vielä kerran — kiitän teitä! Erotessani teistä sain haluamani muiston."