"Mitä kolmea pykälää vastaan?" kysyi Ants.
"Ensiksikin et lähtenyt Habajalle haakenrihterin luo, kun kerran sinua käskettiin."
"Kun me olisimme toisen Jumalan luomat ja saksat toisen, silloin ehkä kyllä; mutta nyt meillä on yksi Jumala, joka kieltää itsensä tappamisen — kuinka minä sitten ilman syyttä teidän käskystänne olisin tuleen mennyt?" kysyy Tertsius pelkäämättä. "Mutta minkälainen on toinen pykälä?"
"Toinen pykälä on se, että sinä, niinkuin itse sanoit, kutsuit kaikki pitäjän kunnan vanhimmat kirkkokapakkaan ja tarjosit heille tuopin viinaa. Mikä asiamies sinä oikeastaan olet, että kansaa koolle yllytät?"
"Minä kutsuin kansaa koolle sentähden, että asiamme oli hyvin vakava; eihän sitä voinut korjata kylän naisten joukossa", vastaa Ants, joka ei tässäkään kohdassa huomaa syyllisyyttään. "Ja nyt vielä kolmas pykälä?"
"Sinun kolmas syysi on se, että läksit ilman luvatta ja passitta Käruun, ettet kääntynyt takaisin, kun pappilan kuski sinua ajoi takaa ja etsi sinua Kokalla."
"Enhän minä pahuudella enkä huonoissa aikeissa sinne mennyt, läksin toisille ja itselleni saamaan selitystä uuteen lakiin", vastaa Ants. "Pappilan kuskaria en nähnyt, makasin Kokan perheen aitan parvella."
Todistajien joukossa on myös Venäjän pappi Kärusta, jonka puheilla Ants Tertsius kävi. Hänen pyynnöstään oli varmaankin Antsille ja monelle muulle syytteenalaiselle vihdoin suotu se helpotus, että he vankeusajaksi vapautettiin raudoista. Heidät oli pantu rautoihin vasta, kun heidät jonkun kuukauden perästä oli viety Mahtraan saamaan oikeudessa määrätty raipparangaistuksensa.
Koko viisikymmentä henkeä tuomittiin sotaoikeudessa kuolemanrangaistukseen; kaksi miestä piti saada kujajuoksussa 1500 lyöntiä ja sitten lähteä Siperiaan ja kolmelle määrättiin vain pieksemistä kujajuoksussa. Tulen ja ryöstön kautta tehdyn vahingon korvaukseksi oli syyllisten omaisuus myötävä pakkohuutokaupalla. Sotaoikeuden päätös, jonka kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow esitti korkeimman oikeuden vahvistettavaksi, muutettiin keisarin käskystä helpommaksi; kuoleman rangaistuksesta vapautettiin kaikki syylliset ja suurin lyöntien luku kujajuoksussa määrättiin tuhanneksi.
Mahtran murhenäytelmän viimeinen, sydäntä särkevä tapaus oli helmikuun 10 päivänä 1859.