Mahtran kylään oli jo aikaisin ilmaantunut suurempi sotajoukko. Talot saivat käskyn lähettää moisioon työläisen tai palvelustytön, joiden piti tuoda mukanaan vankkurein eturattaita, ruumensäkkejä, sekä lapioita ja luutia. Vankkurein rattailla piti heikkoja rangaistavia vedettämän kujajuoksussa, ruumensäkkien päällä aijottiin piestä niitä syyllisiä, joiden tuli saada vain vitsoja. Lapioita ja luutia taas tarvittiin lumen luomista varten rangaistuspaikalta. Tuo paikka oli riihen ja moision välillä, lakealla kentällä. Pojat ja tytöt loivat vahvan lumen syrjälle, lakasivat paikan luudilla ja aikaiseen alkoi sinne lähikunnista kokoontua kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia katsomaan, kuinka oikeuden verinen tuomio pantiin täytäntöön.
Kuudellakymmenellä kyytihevosella tuotiin vangit raudoissa Tallinnasta Mahtraan. Heitä saattoi joukko jalkaväkeä ja kolmekymmentä kasakkaa ja niinkuin sanottu, oli Mahtrassa jo ennestään sotaväkeä. Pelättiin varmaan, että kotona oleva kansa yrittäisi väkivallalla vapauttaa vankeja. Kaupungista tuotiin myös niinipusseissa kujajuoksussa tarvittavat kepit ja vitsat.
Pitkässä jonossa lähestyi Mahtran moisiota vankien surullinen joukko, käyden jalkaväen ja kasakkain välissä. Heidän harmaat, kuihtuneet kasvonsa, silmät tuijottaen synkkinä ja välinpitämättöminä, todistivat pitkästä vankeudesta ja kaikista ruumiin ja sielun tuskista, joita yhdeksättä kuukautta olivat kärsineet. Moni heistä oli nyt viimeisen kerran näkevä oman kotipaikkansa, verisenä, ehkä myös mielipuolena taikka kuolleena erotakseen sieltä ikipäiviksi. Hevoset hirnuivat, raudat helisivät, sotamiesten astunta pani maan kumisemaan.
Pian oli Mahtran moision luminen kenttä mustanaan kansaa. Monet juoksivat vankeja vastaan tielle ja rupesivat heidät nähdessään kovasti itkemään. Naiset etsivät silmillään vankkureilta miehiään, lapset isiä, sukulaiset sukulaisia. Ahdistuksesta huutaen ja nyyhkyttäen tervehdittiin tuttuja, vankikopin ummehtuneessa ilmassa kellastuneita, huonosta ruuasta, kaikellaisesta vaivasta ja murheesta kuihtuneita kasvoja. Vankien lähelle ei laskettu ketään; jalkaväki pyssyineen ja kasakat hevosten selässä, jotka ympäröivät vankeja, pitivät kaikki loitommalla.
Rangaistuspaikan ympärillä seisoi ennen tullut sotaväki vahdissa. Kepit ja vitsat oli säkeistä otettu pois ja pantu pinoon. Niiden vieressä oli vankkurein rattaat, joihin aijottiin sitoa pieksettäviä, jotka kujajuoksussa uupuivat. Lumella maassa olivat ruumenpussit, joiden päälle vitsarangaistuksen saajat piti pantaman. Kaksi lääkäriä, joiden oli tainnutettava tainnuksiin menneitä rangaistavia ja paikkakunnan pappi, joka oli nuhteleva heitä heidän rikoksestaan ja valmistava heitä kuoleman varalta, olivat myös jo saapuneet paikalle.
Vankien jono seisahtui. Miehet helisevissä raudoissa astuivat reestä ja asetettiin riviin sotamiesten väliin. Kokoontunutta, pelon ja ahdistuksen vallassa olevaa rahvasta oli mustana pilvenä vankien ja sotamiesten ympärillä.
Ensin luettiin rangaistaville oikeuden päätös ja rangaistuksen suuruus. Kuullessaan kauheat rangaistukset, puistatti hirmuvärinä kansanjoukkoa. Kaksi miestä, Päärn Miku Aadu ja Peeter Olander oli saava tuhat lyöntiä kujajuoksussa, heiltä otettiin kaikki oikeudet, kahdeksikymmeneksi vuodeksi piti heidän mennä kovimpaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan asumaan.
Kuudelle miehelle oli määrätty kuusisataa lyöntiä kujajuoksussa; heidänkin piti menettää kaikki oikeudet, viideksi, kuudeksi vuodeksi kovaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan; neljälle Mahtran miehelle määrättiin neljäsataa lyöntiä kujajuoksussa ja elinkaudeksi Siperian etäisimpään seutuun, mutta ei pakkotyöhön. Kunnan vanhimmalle, Ants Tertsiukselle kujajuoksulyöntejä kaikkein vähimmin, ainoastaan sata; hän oli Siperian lähemmissä seuduissa saava elinkautisen asuinpaikan. Vihdoin seurasi niiden syyllisten pitkä rivi, joiden tuli saada vitsoja ja muita rangaistuksia. Kymmenen miehen rangaistuksena oli: sata vitsanlyöntiä, kaikkein oikeuksien kadottaminen, kuusi vuotta vankiruotuun ja Siperiaan elinajaksi. Viisi miestä sai vain kahdeksankymmentä vitsanlyöntiä, neljä vuotta vankeustyötä ja menetti kaikki kansalaisoikeudet. Seitsemänkymmentä vitsanlyöntiä ja kaksi vuotta vankeustyötä oli kuudella miehellä, ainoastaan seitsemänkymmentä lyöntiä oli kahdella ja vain viisikymmentä lyöntiä viidellä. Kolme Mahtran miestä jätettiin, paitse tutkinto-aikaa, vielä kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen; kolme laskettiin vapaaksi, mutta määrättiin oikeuden valvonnan alaiseksi. Yksitoista miestä sai kärsiä vaan tutkinnon ajan kestäneen vankeuden ja seitsemän miestä oli täysin syyttömäksi julistettu. Ruumiinrangaistuksesta vapautettiin myös monta miestä, kun olivat sodassa pahasti haavotetut ja pelättiin, etteivät kestäisi ruumiinrangaistusta. Heitä piti rangaista vasta sitten, kun olivat parantuneet haavoistaan.
Kun tuomio oli luettu, pantiin rangaistavien rintaan liput, joihin oli kirjoitettu lyöntien luku.
Nyt alkoi kirkkoherra Bergin hengellinen toimi. Kauvas yli aavan, lumisen kentän, jonka heleän valkean pinnan päivä pani välkkymään, kaikui surullinen hautauslaulu monesta nyyhkyttävästä suusta, siihen yhtyi synkkä itkun ääni ja muutamien ahdistetusta sydämmestä nouseva tuskan huuto. Tuo oli hautaustoimitus elossa oleville; he seisoivat vielä kokonaan omilla jaloillaan, hengittivät, tunsivat, näkivät ja kuulivat. Mutta monen heistä täytyi ajatella, että heidän oli erottava eläväin joukosta; pelottavana kuvattiin heille kuolemaa, heidät laskettiin kuin elävänä hautaan ja annettiin heidän katsella omia hautajaisiaan. — — —