Laulua seurasi papin hautajaispuhe. Kirkkoherra Berg selitti pitkässä, voimakkaassa saarnassa, kuinka kurjaa, kiittämätöntä mieltä talonpojat olivat Mahtrassa tapahtuneiden rikosten kautta osottaneet hallitsijoilleen, jotka heistä aina olivat pitäneet isällistä huolta. Sillä, kuka oli heille suonut kaikki ne helpotukset, joita ajan pitkään oli tullut talonpoikain osaksi ja edelleenkin oli tuleva? Kenenkä pyynnöstä olivat kaikki entiset ja nykyiset, talonpojan elämää helpottavat lait säädetyt ja annetut? Eikö kaikessa siinä ollut moision isäntien huolenpito ja rakkaus vaikuttamassa? Yhä uudestaan olivat moision isännät muistuttaneet hallitusta, että he tahtoivat luvata ja antaa talonpojilleen helpotuksia. "Me tahdomme heille vapaasta, kristillisestä, isällisestä mielestä säätää uusia lakeja ja laajempia oikeuksia; siihen pyydämme vain hallituksen lupaa ja keisarin vahvistusta." Keisari ja hallitus olivat sen aina luvanneet tietäen, että he vain talonpojille hyvää soivat. Mutta talonpojat rikollisessa pimityksessään eivät tahtoneet luottaa isäntiinsä, he maksoivat tottelemattomuudellaan heidän hyvät tekonsa. Niin, olipa heidän kiittämättömyytensä, heidän hengellinen pimeytensä viime kesänä niin suuri, etteivät olleet karttaneet ryöstöä, polttamista ja tappamistakaan! Siten olivat myöneet henkensä paholaiselle ja syösseet itsensä helvettiin, mutta tuottaneet ruumiilleen kovan, verisen rangaistuksen. Joka on isäntiään vastaan, se on Jumalaa vastaan, mutta Jumala ei anna itseään pilkata — hän rankaisee! Se rangaistus oli nyt käsillä. Mutta Jumala on armollinen. Se, joka tekojaan vielä ennen rankaisemista, moni ehkä viimeisellä hetkellään vilpittömästä sydämestään katuu, hänelle antaa Jumala anteeksi, sen sielun Jumala armostaan vapauttaa vielä helvetin tulestakin. Mutta moision isännätkin, talonpoikain haltijat ovat armollisia. Enemmän kuin viisikymmentä syyllistä teidän joukossanne ei eläisi enää, jos eivät moision isännät olisi rukoilleet, ettei heitä pyssyillä surmattaisi, niinkuin kruunun sota-oikeus tuomitsi. Siitä näette, että isäntännekin tahtovat armahtaa pahantekijöitä, sillä he rakastavat talonpoikiaan. Onko teillä syytä vastaanpanemisen ja uppiniskaisuuden kautta murehduttaa ja pahastuttaa sellaisia isäntiä? Eikö teidän pitäisi tuntea, kuka teille suo hyvää ja yhtenään tekee hyvää? Voisitteko vielä edelleen kantaa epäluuloa ja vastahakoisuutta heitä vastaan?
Rahvas ja rangaistavat kuuntelivat puhetta kolkon, synkän äänettöminä. Niiden joukkoon tuli vasta sitten eloa, kun pastori kääntyi suoraan vankien puoleen ja huomautti heille rangaistuksen kovuutta. Naiset koettivat itkien päästä lähemmä rangaistavia; vangit katselivat toistensa kalpeita kasvoja ja heidän silmänsä etsivät kansanjoukosta omaisia. Monen kellastuneelle poskelle vierivät kyyneleet, toiset piiloutuivat toverien selän taakse.
Hautaustoimituksen jälkeen saivat vangit puhua jonkun sanan omaistensa kanssa. Mutta moni ei voinut mitään sanoa. Äänettöminä, kyynelsilmin vain katselivat toisiaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni.
Sitten alkoi rangaistuksen verinen näytelmä.
Upseerien käskyt kaikuivat. Sotamiehet menivät keppi- ja vitsakasoille ja asettuivat sitten kahteen pitkään riviin muodostaen väliinsä kujan. Toiset astuivat vitsoineen ruumensäkkien ympärille.
Kaksi pääsyyllistä, Päärnun Miku Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander Kaiusta kutsuttiin eteen. Molempain miesten käskettiin heittää kaikki muut vaatteet pois, paitse housuja. Oli lähes kymmenen asteen pakkanen. Pian olivat rangaistavat alasti viiltävässä pakkasessa. Heidän ihonsa meni siniseksi, heidän jäsenensä värisivät ja sittenkään he eivät tunteneet kylmää.
Kummankin rangaistavan piti nyt tarttua kiinni erään sotamiehen pyssyn piikkiin, joka oli ojennettu hänen rintansa eteen ja sotamies itse piti perästä kiinni. Sotamies astui kujaan ja käveli siellä hitaasti eteenpäin — piestävä astui hänen perässään. Siinä satoi molemmilta puolilta hänen selkäänsä kepinlyöntejä. Toinen syyllinen alkoi kujan toisesta päästä, toinen toisesta, niin että he kujan keskikohdalla tulivat vastakkain, siitä kääntyivät jälleen alkupäähän ja tulivat uudestaan takaisin — väliä he kävelivät, kunnes olivat saaneet tuhat lyöntiä. Kumpaisessakin rivissä oli sata miestä ja rangaistava sai kerran käytyään kujan päästä toiseen sata lyöntiä.
Jo ensimmäiset parikymmentä lyöntiä panivat selän sinertämään, seuraavat mustumaan, sitten alkoi tumma, punainen veri juosta heleän valkealle lumelle, jossa se pian hyytyi. Ahnaasti imi lumi sen ensin sisäänsä, mutta kun tie kovaksi tallattiin, syntyi siellä täällä punaisia, höyryäviä lammikoita.
Talonpojan karaistu, raskaaseen työhön ja kovaan vuoteeseen tottunut ruumis kestää kauvan kepinlyöntejäkin. Aadulla ja Peetrillä saattoi jo olla kolme-, neljäsataa lyöntiä selässä, vaan yhä astuivat he vielä pyssyn piikkien takana omilla jaloillaan kujan läpi.
Jopa oli pari kertaa vaihdettu sotamiehiä, lyöjien sijaan otettu toisia, joiden kädet olivat levähtäneet; jopa rupesivat lääkärit lähemmä siirtymään, jääkylmällä vedellä tai elvyttävällä rohdolla auttaakseen jälleen jaloilleen miehiä, jos pyörtyisivät. Mutta yhä nähtiin Aadun ja Peetrin vielä liikkuvan, yhä vielä läiskyivät kepit veriselle, rikkonaiselle iholle. Heidän tuhanharmaat kasvonsa kävivät aikaa myöten tummemmiksi, melkeinpä mustiksi, heidän sinisillä huulillaan oli punaisen keltaista vaahtoa, heidän silmänsä olivat syvillä kuopilla ja katseessa ei ollut elon merkkiäkään. Ja sittenkin he elivät vielä! Vihdoin seitsemännellä kerralla vajosi Aadu polvilleen veriselle tantereelle. Hänen rinnastaan kuului matala korina. Hänen päänsä rupesi vaipumaan alas. Lääkärin käskystä valettiin hänen päätään jäisellä vedellä. Kaksi sotamiestä nosti hänet pystyyn. Hän toipui ja astui taas eteenpäin. Lihakappaleet riippuivat hänen selässään hän oli yleensä verinen kuin tapettu eläin.