Peeterkin oli jo langennut polvilleen, hänkin oli pelkkänä verisenä lihapatsaana. Mutta häntä tainnutettiin samoin kuin Aadua, ja hänkin astui vielä kooten viimeiset voimansa.
Mutta joka kerralla raukesi heidän voimansa armottomista lyönneistä ja kauheasta verenvuodosta. He pyörtyivät ja kaatuivat kasvoilleen maahan. Uusi lääkitseminen jäisellä vedellä. Heidän annettiin myös hengittää pullosta väkevää rohtoa. Mutta kun lääkärit näkivät, etteivät he enää voineet kävellä, tuotiin vankkurein pyörät paikalle, heidät sidottiin akseleihin kiinni ja niin vedettiin noita puolikuolleita, heikosti väriseviä, verisiä lihapatsaita hitaasti pitkin kujaa tulisten, musertavain iskujen selkään sattuessa. — — —
Sillä välin oli syyllisiä silppusäkkienkin päällä ruvettu vitsoilla rankaisemaan. Talonpoika oli siihen aikaan tottunut vitsoihin, että sata lyöntiä voitiin pitää helpompina rangaistuksina, jonka jokainen luuli jaksavansa kestää. Ja sittenkin tapahtui täällä se ihme, että pari miestä meni tainnuksiin silppupussien päällä. Varmaankin olivat lyönnit armottoman kovat. Aivan hengettömäksi meni Mahtran perheenmies, Jaagun Hindrek, jonka piti saada kahdeksankymmentä lyöntiä, mutta pyörtyi jo seitsemästäkymmenestä. Hänen tilansa oli niin pelottava, ettei häntä sen enempää piesty. Vaan noita kymmentä lyöntiä ei hänelle lahjoitettu. Hän sai perästäpäin Tallinnassa täyden määrän.
Aadu ja Peetri taas kestivät tuhat lyöntiä kujajuoksussa, jota ei kukaan olisi voinut uskoa. He jäivät elämään. Kyllä oli heissä kytevä elonkipinä heikko ja voimaton; kyllä eivät voineet vankkurein akseleilta enää nousta ylös; kyllä ei ollut heidän ruumiistaan jälellä muuta kuin repaleinen, verinen lihapatsas, jota nähdessään heikkoluontoinen ihminen olisi voinut pyörtyä tai kauhusta juosta pakoon. Mutta he elivät, heidän sydämmensä tykyttivät ja Peeter avasi silmänsäkin, kun tohtori häntä apuneuvoillaan toinnutti. Molemmat onnettomat pantiin reen päälle pitkälleen ja peitettiin niinkuin kuolleet valkeilla limoilla. Oli mahdoton panna vaatteita heidän rikkirevityille vartaloilleen.
Sitten otettiin uudet rangaistavat piestäviksi. Heidän rintaansa
kiinnitetyt liput osottivat, että heidän piti saada kuusisataa lyöntiä.
Ja niin järjestään annettiin kaikille. Viimeisinä oli Sepän perheenmies
Ants Tertsius.
Rangaistavista olivat toiset vahvemmat, toiset heikommat. Kun toiset hirmuisten lyöntien alla ainoastaan ähkivät ja vihdoin heikosti korisivat, eivät toiset voineet pidättää kovaa, hurjaa huutamista. Heidän hätähuutonsa koski luihin ja ytimiin ja pysähdytti veren suonissa. Se kaikui kauvas yli valkean kentän ja joka sen kuuli, pisti kalveten sormet korviinsa. Eräs mies koetti pikemmin paeta selkään satavia lyöntejä, mutta juoksi rintoineen sotamiehen piikin kärkeen, joka pidettiin häntä vastassa. Kuolema edessä, lyönnit takana — apua ei missään! — — — Joku meni tiedottomaksi ja lankesi kasvoilleen veriseen lumiräntään. Ämpäri jääkylmää vettä päähän — se ajoi miehen jälleen jaloilleen. Jos ei hän voinut nousta ylös, niin asetettiin vankkurein rattaille. Hitaasti veti kaksi sotamiestä rattaita, joiden akselien päällä piestäväin ruumiit jälleen saivat molemmilta puolilta yhä uusia lyöntejä, kun määrä oli täysi, heitettiin lakanat heidän ympärilleen ja pantiin kasvoilleen rekeen.
Äänettömänä, kokoon puristetuin huulin, pää pystyssä, astui kunnan vanhin, Ants Tertsius sotamiesten välillä. Saihan hän vain sata lyöntiä! Mitä oli sata lyöntiä tuhatta ja kuuttasataa vastaan! Antsinkin iho tuli veriseksi, hänenkin selästään lohkesi liha, mutta mies seisoi varmasti pystyssä ainoastaan lopulla hän meni hiukan pyörryksiin ja hänen kasvonsa oli kuolonkarvainen.
Kauheaa toimitusta katsellen seisoi kansanjoukko ympärillä liikkumattomana kuin muuri. Se oli ikäänkuin jäykistynyt hirmusta ja hämmästyksestä. Ei ollut enää voimia itkemiseenkään. Alussa vuodatetut kyyneleet olivat jäätyneet poskille. Ajettunein silmin, joissa sanomaton ahdistettu mielentila kuvastui, katseltiin kolkkoa, alituisesti vaihtelevaa, mutta sittenkin yhtä surullista näytelmää. Sitähän katseltiin ensimmäisen kerran elämässä. Verta joka paikassa! Kylläpä se päivänpaisteessa ja lumen hohteessa punotti ja höyrysi! Silmät eivät lopulta nähneet enää muuta kuin punaisia varjoja, punaista huntua, joka levisi yli koko seudun. Rinnoissa oli kaikki sammunut, jäykistynyt. Ikäänkuin kovassa, henkeä ahdistavassa kuolontuskassa kuului siellä, täällä joku heikko, pidätetty rukous. Ja moision pihasta, poltettujen huoneiden mustuneilta raunioilta nousi suuri musta lintuparvi kovasti rääkyen lentoon. Muuten oli kaikki hiljaista ja elotonta kuin haudassa. Ja punainen höyryävä veri virtasi edelleen, virtasi vielä kauvan, sillä sitä oli kyllin. — — —
Naisten täytyi kirkkoherran käskystä poistua rangaistuspaikalta. Pastori vei heidät moision luo, jossa hän heidän kanssaan rukoili ja lauloi. Vaimot, tytöt ja alaikäiset saivat vasta rangaistuksen jälkeen mennä sinne takaisin.
Joukko rekiä oli lakanoilla peitetty, joiden alla ihmiset verissään lepäsivät. Näytti kuin olisi siinä teurastettuja elukoita alettu viemään myötäväksi. Monet heikosti ähkivät ja korisivat, toiset olivat äänettöminä ja liikkumattomina. Onnettomain vaimot, tyttäret ja muut sukulaiset tungeskelivat rekien ympärille. Jokainen etsi omaa "kuolluttaan". Heitä ei laskettu kovin lähelle. Vielä kerran silmäiltiin onnettoman kuolonkalpeita kasvoja, vielä pääsi huuto nyyhkyttävästä rinnasta, — sitten ajoivat sotamiehet rahvaan pois rekien ympäriltä; pitkässä jonossa lähtivät ne jalkaväen ja kasakkain saattamina Atlan moisioon päin, jonne piestyjä vietiin suojaan, ja jossa heitä toinnutettiin kaupunkiin vietäviksi.