Pian oli Mahtran tanner ihmisistä tyhjä. Kalpeana katseli talvinen päivä suurta, rapaista verikenttää, joka ryvetti puhtaan, välkkyvän lumenpinnan. Etäämpänä, alastomien puiden välissä seisoivat kolkkoina palaneiden huoneiden rauniot. Mutta Juurun puolisesta, tummasta metsästä ja suolta tuli uutta elämää veriselle tantereelle. Parvi rääkkyviä variksia laskeutui verenhimoisina kentälle. Sitten tuli sysimustia kaarneita ja ahneita korppeja. Ne joivat ja iloitsivat. Variksilla, kaarneilla ja korpeilla — niillä oli tänään pidot. — —
Mahtran murhenäytelmä oli päättynyt. Rangaistut syylliset vietiin Tallinnaan takaisin, josta toiset lähetettiin vankijonossa Siperiaan, toiset pantiin vankiruotuun sekä kolmannet jätettiin vielä määrätyksi ajaksi vankeuteen. Siperiaan vietävistä kulkivat toiset, jalan, mutta niitä, jotka vielä sairastivat sotahaavoistaan, vietiin kyytihevosilla. Siperiaan lähetettyjen vaimot ja lapset saivat luvan seurata elättäjiänsä autioon maahan. Sitä lupaa käyttivät monet hyväkseen.
Kuka saattaa kuvata kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, jota nuo ihmiset saivat kärsiä äärettömän pitkällä matkalla ja peräti vieraalla, kolkolla maalla! Moni sairastui tiellä ja poti vankiloiden sairashuoneissa, moni heitti siellä henkensä; toiset elivät jonkun aikaa surullista vanki- ja maanpakolaiselämää, kunnes kuolema heidätkin korjasi. Mutta joku, kestävämmän terveytensä, väsymättömän työn ja ahkeruuden avulla, pääsi Siperiassakin vaurastumaan ja eli vakituisessa asuntopaikassaan vanhaksi. Niinpä Ants Tertsius, tuo Mahtran arvokkain ja järkevin talonpoika, kuoli kahdeksankymmenen vuotiaana 1900 luvulla Omin siirtokunnassa varakkaana miehenä. Hänkin oli lähtenyt koko perheineen, vaimon ja neljän alaikäisen lapsen kanssa kaukaiseen maahan, jossa hän mainitussa paikassa rupesi maanviljelijäksi ja kohosi talon ja myllyn omistajaksi.
30.
TÄYDENNYSLAKI.
Ennenkun Mahtran kapinassa surmansa saaneita talonpoikia ruvettiin hautaamaan, kysyi Viron kirkollishallinnon esimies, kuvernööri herra von Grünewaldilta, kuinka näitä kuolleita piti haudata, niinkuin tavallisia kuolleitako, vai kuin itsensä murhaajia. Kuvernööri oli käskenyt heitä haudata kirkollisten menojen mukaan, mutta ilman kellonsoittoa. Ilman viimeistä, inhimillistä kunnianosotusta tahdottiin siis jättää heidät, joista heidän oma pastorinsa oli oikeudessa tunnustanut, että he olivat olleet kunniallisia, siveellisesti nuhteettomia ihmisiä.
Hallituksessa ajateltiin Mahtran ja toisista Virossa kesällä 1858 tapahtuneista rauhattomuuksista aivan toisin. Täällä arvattiin, ettei Viron hiljainen, ahkera talonpoika aivan perusteettomasti, äkkiä, pelkästä ilkivaltaisuudesta ryhtyisi lainvastaisiin rikoksiin, hän, joka aina oli kunnioittanut lakia. Pian selvisivätkin asiat. Tahtoen taikka tahtomatta piti Viron aateliston tunnustaa itsensä osaksi syylliseksi. Olihan uusi lakikirja syntynyt aateliston mietinnön perustuksella ja sen avulla ja nuo ehdotukset olivat osaksi väärät ja vaillinaiset. Tämän täytyi ritariston esimiehen, kreivi Keyserlingin itse keisarille tunnustaa, kun hän rauhattomuuksien jälkeen, 12 p. heinäkuuta 1858 kävi Pietarissa Aleksanteri toiselle antamassa lausuntonsa asiasta. Ja nuo viat ja puutteet olivat kovin suuret. Keisarin täytyi antaa aatelistolle käsky, että se viipymättä ryhtyisi täydentämään ja parantamaan lakia, joka tapahtuikin.
Talonpoikain rauhattomuudet, varsinkin Mahtran veriset tapaukset, eivät siis olleet aivan hyödyttömiä.
Jo 2 päivänä syyskuuta, samana vuonna kutsuttiin väliaikaiset maapäivät kokoon, jossa uuden talonpoikaislain puutteet ja epäselvyydet otettiin parannettaviksi, niin paljon kuin aateliston tunnettu taloudellinen asema talonpoikiin nähden sitä salli. Aatelisto teki täydennyksiä uuteen lakiin ja esitti ne hallitukselle. Erinomaisia helpotuksia talonpojille ei noissa täydennyksissä ollut; paljon enemmän parannettiin ja tarkistettiin sisällön ja muodon puolesta monta tärkeää pykälää ja poistettiin sellaiset, joita oli mahdoton täyttää.
Aateliston valmistama "täydennys ehdotus" lähetettiin tarkastettavaksi ensin pääkaupungissa olevalle toimikunnalle, sieltä sitten Itämeren komitealle ja vihdoin se vahvistettiin 23 p. tammikuuta 1859 kolmeksi vuodeksi väliaikaiseksi laiksi. Sen jälkeen pidennettiin tämä aika kuudeksi vuodeksi, mutta tuo laki on tähän päivään asti pysynyt voimassa, ainoastaan pieniä muutoksia on siihen tehty.