31.
KUUSI KIRJETTÄ.
Virossa 13 p. heinäk. 1858.
Kallis, unohtumaton ystävä!
Toivomuksenne mukaan ilmoitan teille, kuinka Teidän holhokkinne jaksavat. Minun voinnistani Te ette halunneetkaan tietoja; mutta suokaa anteeksi, jos kirjeeni lopulla itsestänikin kirjoitan pari sanaa. Tehän tiedätte, että yksinäinen, hylätty ihminen mielellään kirjeessä keventää sydäntään.
Päärn ja Jyri ovat jälleen kotona. Heillä ei ollut siellä, johon lähetin heidät, mitään hätää, eikä heillä nyt eikä vastakaan ole mitään pelättävää. Mai, joka jäi minulle palvelijaksi, on sanonut luopuvansa paikastaan. Jyri viettää hänen kanssaan syksyllä häitä. Päärnun puolesta tahdon tehdä, mitä voin. — Kun molemmat miehet isäni moisiosta tulivat kotiin, kävivät Miina ja Mai minua siitä kiittämässä ja pyysivät minun Teille ilmoittamaan, kuinka kiitollisia he olivat myöskin Teidän avustanne ja huolenpidostanne.
Minun vanhempani, veljeni ja sisareni elävät jo uudessa paikassa. Joku päivä Teidän lähtönne jälkeen erosi täältä myös herra Gottlieb Lustig ja hänkin jätti minut ilman äänetöntä seuraansa. Minä elän yksin suuressa, tyhjässä moisiossa. En ole vielä koskaan ollut niin hylätty. Toisinaan on mieleni niin alakuloinen, että tahtoisin itkeä kuin pienenä poikana. Ei mikään tuo minulle enää iloa, ei mikään asia minua huvita. Minusta tuntuu kuin olisi sieluni siivet katkaistu. En löydä mitään huojennusta, enkä lohdutusta. Työlläni ja elämälläni ei mielestäni ole mitään tarkotusta, minulla ei ole enää mitään toivomista — olen vailla ihannettani. — — —
Tiedättekö, mitä tein, kun vaunut veivät teidät pois meidän pihastamme? Läksin salaa talon ullakolle, sinne, josta kaikki katselimme Mahtran moision tulipaloa ja silmäilin sieltä Teidän jälkeenne. Jos en ujostelisi, niin tunnustaisin Teille, että pyyhin kaksi suurta kyyneltä rinnoiltani. Katselin vaunujanne niin kauvan, kun ne näin. Sitten käänsin silmäni Mahtran moision raunioille. Minunkin rinnassani olivat kaikki tunteet raunioina.
Teidän
Herbert Heidegginne.
Genfissä 4 p. elok. 1858.