"Jaan, lyö pahuusta piiskalla!" kuuluu mahtava vihan huuto reestä ajajalle ja samassa vinkuu tämän piiska Reinon korvien ympärillä. Yksi iskuista sattuu Reinon silmiin niin, että tulta iskee.
Hirmuisesta tuskasta syttyy talonpojan sydämmessä hillitön viha, että hän piiskallaan antaa pari lyöntiä takaisin — — —. Reessä karjuu joku — Rein ei tiedä, onko se kuskari vai paroni — — —. Mutta perästäpäin hän saa tietää, että hän on omaa herraansa lyönyt — — —. Pian kiitää saksalainen reki, jonka edessä hevoset ovat käyneet rajuiksi, kuorman ohi, sillä tie onkin auki, mutta talonpojan kuorma kaatuu, sillä hän on osunut tiepuoleen. — — —
"Kuka tuo lurjus oli?" kuulee Rein vielä reestä paroni Heideggin huutavan, johon kuskari vastaa, että se oli varmaankin ollut Völlamäen Rein. — —
Mies viedään haagioikeuteen saksan vastustamisesta ja lyömisestä, ja saa siellä rangaistuksen, joka hänet saattaa haudan partaalle. Hän on suuri ja tukeva, mutta jo vanha, hänen voimansa ovat heikenneet työstä ja huonosta ruuasta sekä entisistä piiskan iskuista. Hän alkaa potea ja potee, kunnes surmaan suistuu.
Poika ei ollut isältään perinyt ainoastaan tulista vihaa, joka häneltä hetkeksi riisti kaiken punnitsemiskyvyn, vaan vielä pari muutakin ominaisuutta, joita siihen aikaan vielä vähemmin suvaittiin kuin nykyään ja jotka syöksivät molemmat yhä uusiin onnettomuuksiin. Nämä rikkaruohot olivat: itsepäinen oikeutensa puolustaminen, kun he tiesivät itselleen vääryyttä tehtävän ja vastustamaton halu sattuvalla tavalla puheessaan toista loukata ja haavottaa. He eivät kumpikaan voineet pidättää tai niellä teräviä pilkka- ja pistosanoja. Selvää on, että tuollaiset uppiniskaiset eivät ymmärtäneet kyllin ryömiä, notkistaa selkää ja pyytää anteeksi. Ja sekin oli heidän onnettomuutensa.
Nähtävästi ei Völlamäen Reinollakaan olisi ollut pakko kuolla, jos hän toisena päivänä öisen riidan jälkeen olisi mennyt moisioon, langennut paronin eteen polvilleen ja pyytänyt rikostansa anteeksi. Hän olisi myös voinut vannoa, että hän oli vain aikonut lyödä herran hevosia taikka pahimmassa tapauksessa hänen kuskariaan. Paroni ei olisi häntä saattanut haagioikeuteen, vaan olisi hänelle moision tallissa antanut puolta pienemmän rangaistuksen. Tai jos hän olisi asian oikeuteenkin vienyt, olisi hän kannekirjassa voinut lieventää rangaistusta.
Mutta mitä tekee Völlamäen Rein? Tyhmyyden, joka häneltä vie hengen. Hänet kutsutaan moisioon. Paroni tahtoo saada tietää, oliko se todellakin Völlamäen Rein, joka hänelle eilen illalla pani vastaan ja häntä löi. Kuski saattoi pimeässä erehtyä.
Reinon silmä on melkein kiinni turvonnut, herran poskella hän huomaa pienen punaisen naarmun. Niinpian kun herra huomaa Reinon silmän, tietää hän, että hänellä on käsissään todellinen syynalainen.
"Vai olet sinä se eilinen tierosvo"; alkaa hän sättiä. Rein vastaa:
"En minä ole, kunnioitettava herra paroni!"