"Älä valehtele, lurjus! Osottaahan silmäsikin, että olet."
"Minun silmäni näyttää, että itse olin ryövärin käsissä!"
Rein raukka! Oliko sinun tarvis sitä sanoa? Etkö voinut kieltäsi hillitä ja niellä tuollaisen vastauksen?
Miehen kohtalo on ratkaistu. Sidotuin käsin viedään hän oikeuteen ja siellä määrätään kahdeksankymmentä punaista pykälää hänen kuudenkymmenen vuotiselle syntiselle selälleen. — — —
Rein käy kovin kipeäksi, toipuu vähän jonkun ajan perästä, mutta käy kuitenkin vähitellen huonommaksi, kunnes vuoden perästä heittää henkensä. — — —
Vahinko, että kuolinhetkellä harvoin on ihmisillä aikaa antaa hyviä opetuksia. Niin käy enimmästi vain kuvatuissa kertomuksissa. Völlamäen Reinollakaan ei ollut siihen voimia. Viikatemies kiiruhti. Ja kuitenkin olisi tuo opetus ollut niin tarpeellinen. Hänen olisi pitänyt sanoa pojallensa: "Köyristä selkääsi, hillitse kieltäsi, lepy vääryyteen, kun sulia on tekemistä voimallisten kanssa. Vihastua voit ainoastaan vertaisillesi." — Mutta Rein ei puhunut noin, vaan kun hänen sammuva silmänsä sattui poikaan, kuiskasi hän vielä: "Poika, he ottivat minulta hengen!"
Eikä ole ihme, että tämä nyt alkoi tehdä typeryyksiä, kun hän jäi ilman isän viimeisiä opetuksia. Ensimmäisen suuremman tekee hän jo silloin, kun isän kylmä ruumis vielä lepää kotoisen katon alla.
Päärn valvoo koko yön toisten kanssa isän ruumiin ääressä. Hän istuu äänetönnä kuolinvuoteella ja katsoo hänen jäykistyneihin kasvoihinsa, hänen avonaisiin silmiinsä ja sinisiin huuliinsa. Hänen karkea kätensä lepää toisinaan isän vaaleilla hiuksilla, toisinaan silittää hän väsyneen matkamiehen kasvoja, joihin murhe, vaiva, työ ja vanhuus ovat merkkinsä painaneet.
Aamulla nousee hän ja katoaa majasta. Ei kukaan tiedä, mihin hän on mennyt.
Päärn lähtee moisioon. Mitä sinne? Ensimmäistä suurempaa tyhmyyttään tekemään.