Miinan posket, jotka talonpoikaisen tytön poskiksi olivat harvinaisen kukoistavat, alkoivat Päärnun perinpohjaisista epäilyksistä huolimatta, kovasti kuumottaa. Jo pelkkä tieto siitä, että Päärn, niinkuin näytti, oli häntä ajatellut naisekseen, elähytti, ja teki nuoren neidon mielen ylen onnelliseksi.
Nuo kaksi nuorta eivät olleet koskaan toisilleen toiveistaan puhuneet, vielä vähemmin olivat he rakkaudesta maininneet. Saman kylän lapsina olivat he tunteneet toisensa niin kauvan kuin muistivat — Päärn muisti Miinan melkein hänen syntymästään asti, sillä hän oli tyttöä kuusi vuotta vanhempi. Lapsuusvuosina eivät he paljon olleet yhdessä seurustelleet eivätkä ystävyyttä pitäneet, mutta toisin kävi heidän vanhemmiksi tultuaan. Tietämättään tahtomattaan, itsestään syntyi heidän sydämmessään tunne ja mielessään tieto, että heitä joku asia yhdisti, että he toisiaan tarvitsivat, että heillä toisiaan kohtaan oli sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Heidän mielestään oli kuin luonnollista, että he pyrkivät yhteen, että toinen otti osaa toisen kohtaloon, että toisen piti tietää, mitä toinen teki. Tuota asiain tilaa eivät he olleet itselleen eikä toisilleen selvitelleet. Heistä oli luonnollista, että niin piti olla.
Mutta viimeisinä aikoina oli kummallekin selvinnyt, että heidän ystävyydellään piti olla joku tarkotus tai päämaali. Tuo ajatus oli heille käynyt polttavaksi siitä asti, kun kaunista Miinaa alkoivat lähestyä nuoret miehet, joiden tiedettiin etsivän vaimoa, ja kun ihmiset Päärnulta yhä useammin rupesivat tiedustamaan, milloin hän aikoi lähteä kosimaretkille. Nyt he siis vihdoinkin tiesivät, mitä heidän oli tekeminen, kun he sen selkein sanoin olivat toisilleen ilmoittaneet. Etenkin tänä iltana, jolloin heitä oli ahdistanut pelko, että heidän ystävyydelleen olisi voinut tulla toinenkin loppu, kuin se, jota he pitivät luonnollisena ja toivottuna oli etenkin nuoren miehen suusta päässyt sanoja, jotka tulevaisuuteen viittasivat. Harvinaista vain oli, että Päärn alkoi kosimisensa sanomalla, ettei hän voisi sitä tehdä. Hän valmisti morsiantaan ajattelemaan niitä vastuksia, joita heidän liitollaan olisi.
Ei Miina olisi ollut rakastunut nainen, jos ei hän olisi pitänyt noita vastuksia voittamattomina. Ei, hän tahtoi heti osottaa, kuinka ne vastukset olivat voitettavissa.
"Kuule, Päärn", alkoi hän suloisen totisena ja uskollisena, voitettuaan ensimmäisen hämmästyksensä ja pidellen sulhasen äidin kättä omassaan. "Minun ensimmäinen työni on, että tuon Pärtle-Pritsin ajan pois Huntaugulta. Minä hänet karkotan kintereiltäni. Minä suututan hänet niin, ettei hän enää meillä itseään näytä, että hän alkaa minua vihata niinkuin käärmettä aidan alla."
"Kuinka sinä sen saat aikaan."
"Se olkoon minun huolenani?"
"Ja sitten."
"Noh, sitten ei ole minun isällänikään hänelle mitään asiaa."
"Mutta ei se minua vielä vaimon ottajaksi tee! Se ei tuota minulle vielä kotia, johon naisen voin viedä."