JULIETTE MARCHAND.
Paroni Herbert Heidegg tapasi herra Gottlieb Lustigin ja neiti Juliette Marchandin illallispöydässä. Hän nyökäytti opettajalle kuin vanhalle tuttavalleen, joka tuli huoneeseen vähää ennen ranskalaista neitiä, antoi hänelle ystävällisesti kättä ja teki hänelle monta leikillistä kysymystä, kun neiti Marchand ilmestyi ovelle. Molemmat herrat, jotka oven edessä seisoivat, astuivat hiukan syrjään. Nuori paroni esitti itsensä opettajaneidille — hän oli ylen kohtelias mutta kylmä niinkuin talon herran tapa oli 'palveluksessa olevia ihmisiä' kohtaan. Hänen edessään seisoi noin kahdenkymmenen neljän vuotinen, tavallisen pitkä ja hoikka nainen yksinkertaisessa, tummanruskeassa arkipuvussa, joka antoi hänen hienoille, kalpeille kasvoilleen vielä valkeamman leiman; erittäinkin neidon korkea ihmeen somasti kaartuva otsa paistoi kuin heleänvalkoinen marmori sysimustain hiusten kehyksestä. Lyhyestä, pintapuolisesta tervehdyksestä hämärässä ovensuussa ei Herbert vielä saanut täysin selvää käsitystä ranskalaisen ulkomuodosta.
Neiti Marchand kumarsi hiukan herralle ja rouvalle ja asettui heti määrätylle paikallensa Adan ja Kunon väliin ja opettaja Lustig istui hänen vasemmalla puolellaan, Kunon ja Raimundin välissä. Nämä paikat olivat pöydän alapäässä. Ylempänä istui vanha paroni pöydän päässä, paronitar hänen oikealla puolellaan ja Herbert ja Adelheid äitiään vastassa. Sekä herra Lustig että neiti Marchand olivat paroni Herbertin kaukaisemmat vastaistujat. Pöytää valaisi kirkkaasti kaksi suurta hopeista, monihaaraista kynttiläjalkaa.
Nyt siis saattoi nuori paroni kirkkaammassa valaistuksessa selvemmästi nähdä opettajaneitiä. Keskustellessaan isän ja äidin kanssa Herbert herra loi tutkivan katseen neitoon. Samassa hänen puheensa keskeytyi ja silmä kiintyi häneen; vasta kun vanha paroni siitä huomautti, lopetti hän lauseensa. Nyt alkoi Herbert useammin katsella opettajaneitiä ja hänen puheensa kävi harvasanaisemmaksi ja hän kuunteli hajamielisemmin toisten keskustelua.
Ihmeellinen tunne valtasi Herbertin. Hänen mieleensä nousi kysymys: missä olet nähnyt tuon ihmisen? Hän katseli uudestaan neitiä ja hänen täytyi tunnustaa, että tuo ulkomuoto oli hänelle vieras.
Mutta kun hän sitten jälleen katsoi ja käänsi äkkiä silmänsä muualle ajatellakseen, tuntui jälleen aivan kuin olisi hän ennen nähnyt nuo kasvot. Tuo ihmeellinen tunnelma uudistui yhä. Herbert ajatteli, oliko kenties neiti Marchand jonkun hänen tuttavansa näköinen. Hän ei keksinyt ketään, johon tuo arvelu olisi voinut sopia. Vai oliko hän tuollaisia kasvoja nähnyt jossakin kuvassa? Mutta missä? Turhaan vaivasi hän päätään tuonkin pulman selvittämiseksi. Ja kun hän sitten uudestaan tutki ranskalaisen ulkomuotoa, pudisti hän päätään omalle erehdykselleen, sillä nuo kasvot olivat hänelle täydellisesti tuntemattomat. — — —
Herbert huomasi Raimundin olleen oikeassa sanoessaan Juliette Marchandia kauniiksi. Mutta hän ei ollut tavallinen kaunotar, vaan hänessä oli jotakin tavattoman viehättävää. Ei hän niin varsin kaunis ollutkaan, mutta hänen kasvoissaan oli erikoinen, sanomaton sulous, jota suurimmalta kaunottarelta saattaa puuttua. Tuo sulous esiintyi kasvonilmeissä, katseessa, suunliikkeissä, hänen olennossaan, kun hän istui, nosti kättä tai puhui. — — — Ja Raimund oli myös oikeassa sanoessaan, että hänellä oli kauniit silmät ja siniseltä välkkävät hiukset. Ne olivat todellakin harvinaisen kauniit tummat silmät, jotka ihmelampun tavoin valaisivat hänen aito valkoista ihoaan, ja tulen valolla oli neidon tukalla todellakin tumman sinertävä häive.
Nuori paroni halusi päästä keskusteluun neiti Marchandin kanssa saadakseen kuulla hänen ääntänsä. Hän odotti kärsimättömänä tilaisuutta, voidakseen loukkaamatta vanhempiaan, jotka hänen kanssaan puhuivat, alottaa keskustelun myös palveluksessa olevien henkilöiden kanssa. Vihdoin tuli sellainen väliaika, mutta peittääkseen tunteitaan Herbert kääntyi Gottlieb Lustigin puoleen kysyen jotakin.
Tuo pienenläntä, suuripäinen ja alati vaikeneva herrasmies käänsi pienet silmänsä, joita kiiltävät silmälasit varjosivat ja joiden väriä ei kukaan tiennyt, tarkkaavasti nuoren paronin puoleen ja koitti vastata hänen vähäpätöiseen kysymykseensä niin vähillä sanoilla kuin mahdollista, ja katseli sitten taas alas lautaseensa. Herbert teki varovaisena vielä toisen kysymyksen ja kun hän nytkin oli saanut samanlaisen asiallisen, mutta lyhyen vastauksen, kääntyi hän pienen väliajan perästä opettajaneidin puoleen.
"Teidän kotonne on Sweitsissä, neiti Marchand?"