"Niin, herra paroni, Genfissä."
Neiti puhui kevyellä sweitsin murteella saksaa. Mutta itse kieli ei pannut kysyjää kuuntelemaan, vaan ääni, joka pöydän toisesta päästä kohtasi hänen korvaansa. Tuo matala, pehmeä äänikin, joka kaikui kuin metallikellon helinä, toi Herbertin mieleen jälleen kysymyksen: missä olet tuon äänen kuullut? Ja hänen täytyi pitemmän aikaa ajateltuaan taas vastata: en missään, vaikka se kyllä tutulta tuntuu.
"Genfissä", toisti hän. "Oi, minä tunnen tuon sievän kaupungin sinisen järven rannalla, viheriärantaisen joen suussa. Viime kesänä kävin katsomassa teidän kaunista kotimaatanne. Minun oli vaikea sieltä erota. En olisi voinut uskoa, että vuorilla on niin tenhoava vaikutus ihmisen mieleen."
"Te rakastatte luontoa, herra paroni?"
Jälleen tuo matala, kumiseva kellonääni — jälleen tuo voimakas tunne: sinä olet tuon tai tuollaisen äänen ennen kuullut!
"Niin, neiti Marchand, minä opin rakastamaan luontoa, vasta teidän vuorillanne, järvillänne, laaksoissanne ja rotkoissanne. Minä sepitin Rigin huipulla ensimmäisen runoni — päivän noususta."
"Te runoilette?"
"En tavallisesti!" nauroi Herbert. "Se oli minun ensimmäinen ja viimeinen kokeeni. Ystäväni varottivat minua rupeamasta joutavalle uralle. — — — Mutta kuinkas teitä meidän maamme miellyttää, neiti Marchand?"
"Luonnon puolesta?"
"Oi, eihän meidän karu luontomme voi teitä miellyttää."