"Kyllä, herra paroni, luonto herättää aina mieltymystä, ilmaantukoon se minkä muotoisena tahansa. Karuinkin luonto herättää tiedon halua, herättää huomiota ja siinä on jotakin rakastamisen arvoista."
"Iloitsen, että luontomme teitä edes jossakin määrin miellyttää. Mutta minun kysymykseni tarkotus oli laajempi."
"Miellyttääkö minua maa ja kansa?"
"Niin, neiti Marchand, minä kuulin lapsilta, että te tahdotte oppia meidän talonpoikain kieltä. Siitä päätän, että teillä on aikomus jäädä maahamme pitemmäksi aikaa."
"Ei", vastasi Juliette, "sitä tarkotusta varten en tahdo viron kieltä oppia. Minua se kieli miellyttää sievän pehmeän sointunsa vuoksi, ja toiseksi tahtoisin kansan kanssa, jonka joukossa oleskelen, puhua sen omalla kielellä."
"Meidän kansamme herättää teissä mielenkiintoa."
"Minun mielenkiintoani herättää joka kansa, herra paroni — voisimpa sanoa joka ihminen."
Vanhemmat silmäilivät toinen toisiaan, ikäänkuin puoleksi pilkaten olisivat sanoneet: joka kouluneidillä on omituisuutensa. Paroni Herbertkin ihmetteli tätä vastausta, mutta hän ei nauranut.
"Hm", hän sanoi, "minä luulen että maailmassa on paljon ikäviä kansoja ja ikäviä ihmisiä, mutta me emme voikaan puhua kansasta, kun ajattelemme talonpoikiamme; kansa, jonka keskuudessa on eri säätyluokkia, voi ehkä monipuolisuutensa tähden herättää viehätystä, erittäinkin sen sivistyneet luokat. Mutta ne ihmiset, jotka täällä viron kieltä puhuvat ovat kaikki samaa säätyluokkaa — talonpoikia ja sen lisäksi hyvin ikäviä talonpoikia."
"Siinä asiassa olen toista mieltä."