Paronitar Heidegg silmäili miestään. Neiti Marchandin vastaus ei häntä nähtävästi miellyttänyt.
"Ja mitä mieltä, neiti Marchand?" kysyi Herbert. "Olen huomannut, että nuo talonpojat ovat hyvin ahkeria työmiehiä — sekin jo minua miellyttää."
"Vai ahkeria!" alkoi vanha herra nauraen. "Niin, niin, neiti Marchand, minä näen kuinka vääriin käsityksiin nainen voi joutua pintapuolisine huomioineen! Vai meidän talonpoikamme ahkeria! Johan virolaisten laiskuus on sananparreksi tullut!"
"Mutta olenhan nähnyt, että he ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään eivätkä pidä yötyötäkään liian raskaana? Ja sen lisäksi ovat he sittenkin niin kurjan köyhiä! Minun kotimaassani ei ole työpäivä läheskään niin pitkä, yötyö on kokonaan tuntematonta ja talonpojat elävät monta kertaa paremmin, huolimatta siitä, ettei heillä ole tasaista peltoa paljon ensinkään."
"Tunnetteko te sitten kotomaanne maanviljelysoloja?" kysyi paroni
Heidegg.
"Hiukan. Minun isälläni oli suurellainen maito- ja juustotalous maalla, ennenkun muutimme kaupunkiin asumaan."
"Te mainitsitte yötyön, neiti Marchand", virkkoi paroni Herbert, "ja tarkotatte varmaan meidän riihenpuimista. Mutta se on vain väliaikainen työ, joka on meille välttämätön — — — Ja mistä te päätätte, että meidän talonpojat ovat niin köyhiä?"
"Sen päätän heidän asunnoistaan, vaatteistaan ja ruuastaan. En ole missään nähnyt niin kurjia majoja, niin viheliäisiä vaatteita ja niin mustaa leipää — — —. Luulin, että se mitä näin talonpoikien syövän oli turvetta. Mutta se oli, niinkuin lapset sanoivat leipää."
Kuno ja Ada rupesivat kovasti nauramaan ja todistivat, että neiti Marchand oli todellakin luullut talonpoikain leipää turpeeksi. Neiti oli maistanutkin sitä — — ja jäänyt siihen luuloon, että se ei ollut leipää.
"Te katsotte ulkomaalaisen silmillä meidän olojamme, neiti Marchand", sanoi Herbert ikäänkuin anteeksi pyytäen. "Oletteko olleet jossakin Venäjän moisiossa?"