"Äiti, sinun tuomiosi ovat mielestäni liian ankarat", virkkoi nuori paroni. "Neiti Marchandilla on terävä huomiokyky ja avonainen silmä kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja nuo ominaisuudet eivät ole halveksittavat varsinkaan lasten kasvattajalla. Minun mielestäni ymmärtää sellainen opettaja paljon paremmin asettua lasten kannalle, kuin moni kuiva, eloton opetuskone, niinkuin vanha, lihava neiti Ritter oli."
"Noh, neiti Ritter ei tehnyt meidän lapsiamme kuiviksi, niinkuin näet!"
"Jumalan kiitos, ettei hän sitä voinut!" nauroi Herbert.
"Poika, poika", varotti vanha paroni sormeaan ojentaen. "Sinä tulet ulkomailta — minä pelkään, että olet salaa rajan yli tuonut noita uudenaikaisia aatteita."
"Jumala varjelkoon, isä! Minä vain puhun sitä, mikä jokaiselle on selvää. Vielä kunnioitan vanhaa vakaantunutta katsantotapaa — — — Ja nyt hyvää yötä, äiti, hyvää yötä, isä! Tunnempa jo koko lailla matkaväsymystä."
Hän antoi molemmille suuta, samoin lapsille ja lähti huoneeseen. Mutta vaikka hän tosin oli väsynyt ja uninen, istui hän kuitenkin vielä vastapäätä sänkyä olevalle matalalle leposohvalle, sytytti sikarin, ojensi itsensä ja alkoi katsella sinisiä savurenkaita, jotka nousivat kattoa kohti.
Ihmeellistä! Joka renkaassa oli hän huomaavinaan kasvot, ensiksi epäselvät, mutta vähitellen suuremmat ja selvemmät, ja vihdoin hämärään kadoten. Mutta yhä uudestaan ne ilmaantuivat ja — katosi samaten. — — —
Herbert otti vaatteet yltään, heittäytyi sänkyyn ja sammutti kynttilän. Pilkkoinen pimeä vallitsi huoneessa. Hän luuli nyt petollisten mielikuviensa katoavan. Hän erehtyi. Nuo valkeat, vakavat kasvot, pohjattoman syvät tummat silmät olivat hänen edessään ja hänen mieleensä nousi voimakkaana taas tuo kysymys: missä olet sinä ennen nähnyt nuo kasvot? — — —
Neiti Juliette Marchand oli myös omassa pienessä huoneessaan vielä ylhäällä. Sievästi oli hän sen somistanut kotoaan tuoduilla pienillä muistoilla. Nurkassa, eräällä hyllyllä olivat isän ja äidin sekä veljien ja sisarten kuvat sievissä kehyksissä ja siellä oli vielä muutamia korukapineita; sohvalla ja nojatuoleilla omatekoiset pitsipäälliset, lattialla matot. Kevyt hieno tuoksu kuin kukkasista täytti huoneen.
Neiti Marchand istui toisella nojatuolilla, taivutti päätään taaksepäin kättensä varaan ja katseli tarkasti erästä syksyistä puolipyörtynyttä kärpästä, joka surisi valkeiden akkunaverhojen välissä.