Samassa nousi hän ylös ja avasi oven. Hän oli kuullut lyhyitä, hiipiviä askeleita. Hän tunsi ne. Noin kulki Tohver pitkän käytävän läpi. Vanha kamaripalvelija lähestyi ovea, josta tulenloisto valaisi hämärää eteistä.
"Tohver!"
"Mitä, neiti."
"Joko te menette maata?"
"Kyllä kohta, neiti."
"Voisitteko vielä viideksi minutiksi tulla minun luokseni?"
"Jos neiti tahtoo."
Tohver puhui kouluneidin kanssa saksaa. Hän oli ylpeä, että sai edes jonkun kanssa sitä kieltä käyttää. Kolmekymmentä vuotta oli hän itsekin nuorella ijällä sitä suurella vaivalla oppinut, eikä hän sittenkään isäntäväeltään saanut sitä kunniaa, että he olisivat häntä saksan kielellä puhutelleet. He eivät sallineet kamaripalvelijan puhua samaa kieltä kuin he itse, vaan pitivät häntä ikäänkuin alemmalla asteella antaessaan hänelle käskyjä "maankielellä", jota ainoastaan talonpojat puhuivat. Kerran oli Tohver suorastaan pyytänyt, että paroni puhuisi hänelle saksaa, kun hän sitä jo hyvin ymmärsi, vaan silloin oli paroni ruvennut häntä armottomasti pilkkaamaan, ja sanonut, että sitten hänen piti joka röhkivän porsaankin kanssa ruveta saksaa puhumaan — nehän ymmärsivät sitä paremmin kuin Tohver — — — Ja paronitar oli suorastaan häneltä kieltänyt saksankielen oppimisen.
Harvoin oli siis kamaripalvelija raukalla tilaisuutta käyttää tuota kalliisti opittua kieltä ja hän koitti nyt lohduttaa itseään sillä, että hän tuon tuostakin osasi opettaa sisäneitsyelle Maielle saksan kieltä. Mutta hänelle selvisi ettei hänen kielitaitonsa niin huono ollut, koska tuo ranskalainen neiti sai selvän melkein joka lauseesta. Kuinka kiitollinen hän siitä tälle oli. Tohver astui kouluneidin kamariin. Käskyä odottaen jäi hän ovensuuhun seisomaan.
"Istukaa, Tohver! Istukaa tuohon minua vastapäätä!"