"Kas vain", arveli Tohver, "tuo on ainoa parempi ihminen, joka minusta sentähden välittää, että osaan saksan kieltä." — — — Ja sekä hämmästyneenä että ylpeänä istuutui hän.
"Tohver, te olette varmaankin virolainen?" alkoi neiti Marchand, painaen kynällä ruusunvärisiä kynsiään.
"Minä? En neiti."
"Kuinka? Ettekö te ole virolainen?"
"En! Puhunhan minä saksankin kieltä — — — Minun vanhempani olivat virolaisia."
"Teidän vanhempanne olivat virolaisia, mutta te ette, sitä minä en ymmärrä!"
"Niin — näettekös neiti. Virolaiset ovat talonpoikia — mutta minä en ole talonpoika, olen paronin palvelija ja puhun saksaa."
Neiti Marchand nauroi. Hän alkoi ymmärtää: virolainen merkitsi täällä maassa talonpoikaa ja talonpoika merkitsi virolaista. Sehän oli jo itsessään opettavaista, mutta hänen oli aikomus muutakin kysyä.
"Tahtoisin tietää, Tohver, oletteko te tässä maassa kasvanut ja tunnetteko täydellisesti kansaa?"
"Tietysti, neiti."