"Hän ei tahdo odottaa", vastasi isäntä nyrpeänä. "Ja minkätähden odottaa? Kenelle se vuosi tuottaisi hyötyä — Miinalle, Pritsille vai minulle? Nyt minulla on parempi paikka saatavana — kuka tietää, kuinka olisi vuoden perästä?"
Viiu hypisteli esiliinansa nurkkaa ja katseli mietteissään sen juovia.
"Mihkel", lausui hän lempeästi, melkeinpä rukoilevasti. "Minä tiedän, ettei tyttö kärsi sitä miestä. Sinun pitää siis häntä siihen pakottaa. Ajattele nyt Jumalaakin vähän! Jumala ei salli kellekään vääryyttä tehtävän! Älä ole julma turkkilainen, ukkoni! Jumala ei anna sinulle sitä anteeksi!"
Jopa rupesi Huntaugun isäntä vihaiseksi.
"Jumala ja Jumala — vääryys ja vääryys" toisti hän ja sylki seinään. "Salliikos Jumala sitten sitä, että lapsi tekee vanhemmalle vahinkoa ja häntä vastustaa? Jumala tahtoo, että lapset kunnioittavat vanhempiaan ja ovat heille kuuliaisia — kas, sitä tahtoo Jumala! Ja nyt, jätä sinä jumalinesi minut rauhaan!"
Näin lopetti hän keskustelunsa vaimon kanssa, he olivat kahden kesken puhelleet. Mihkel koitti myös saada Miinan kanssa tilaisuutta kahdenkeskiseen puhumiseen ja se tapahtuikin sitten kerran aitassa.
Hän selitti lyhyesti, käskevällä äänellä, mitä tytön piti odottaa ja tehdä ja sanoi, ettei hän tämän eilisestä vastaan sanomisesta välittäisi, vaan antaisi sen kokonaan anteeksi, jos Miina nyt parantaisi mielensä ja kuulisi hänen sanojansa. Nyt isä käänsi tytölle selkänsä ja aikoi lähteä aitasta odottamatta vastustusta.
"Isä!"
"Mitä?"
"Vie Pärtle-Pritsille sana, ettei hän tulisi minulle kosijaksi."