Miina sanoi sen hiljaa ja nöyrästi. Mutta kun Mihkel kääntyi ja katsoi hänen silmiinsä, huomasi hän niissä jotakin, joka pani hänet hetkiseksi miettimään, niin, jopa hämmästytti häntä.
"Mitä sinä sanot, tyttö?" virkkoi hän.
"Sanoin, ettei Pärtle-Pritsin tarvitse nähdä vaivaa."
Huntaugun isäntä ei siihen ymmärtänyt sanoa mitään. Vaan hänen koko vartalonsa näytti kuin suurenevan, kohoavan. Hänen silmänsä laajenivat, suu meni auki, leuka venyi pitkäksi. Hän ei todellakaan enää puhunut mitään, mutta hän ojensi kätensä ja viittasi risukasaa. Näin sanattomasti uhaten käänsi hän vastahakoiselle lapselle selkänsä. —
Huntaugun talon kotoelämä oli tästä päivästä kuin olisi sitä uhannut synkkä, onnettomuutta ennustava ukkospilvi. Nähtiin vain kurttuisia kulmia, himmeitä silmiä ja kiinnipuristuneita huulia. Jos joku jotakin puhui, tapahtui se suurimmassa tarpeessa. Palvelija ja palvelustyttö eivät tohtineet enää kovasti nauraakaan isännän, emännän ja Miinan nyrpeyden tähden.
Äiti ja tytär olivat asiasta keskenään puhuneet, vaan eivät keksineet minkäänlaista neuvoa. Miina tiesi vain sen, ettei hän tahtonut mennä Pritsille, ja äiti ainoastaan sen, että tytär on onneton, jos menee sellaiselle miehelle, jota ei tahdo. Mutta viikon kuluessa tapahtui äidissä muutos. Hän alkoi pitää mahdollisena Miinan menemistä Pritsille ja rupesi yhä enemmän asiaa miettimään, varsinkin niitä etuja, joita Kubja-Prits Mihklille oli luvannut. Suurempi ja parempi talo; enemmän karjaa, enemmän viljaa, enemmän maitoa, enemmän liinoja ja villoja; Mihkel moisiossa viinaisäntänä; tytär moisiossa voudin naisena; tulee jonkun ajan perästä entisessä kodissa käymään, eikä hän tyhjänä tule — moision käskynhaltija voi aina panna jotakin talteen; sittenhän alkaa perin mukava elämä! — — —
Niin, niin! Jonka vatsa on tyhjä, myö oikeutensa hernerokkaan — miksi ei hänen sitten pitäisi tehdä vähän uhrauksia toisen onneksi! Kun Huntaugun emäntä ajatteli ja punnitsi kaikkia noita etuja, kävivät esteet hänen silmissään vuoren suuruisista hiekanjyvän pienuisiksi. Taivainen taatto! Niinkuin ei mies olisi yhtä hyvä kuin joku toinenkin! Eikä hän viallinen mies ole. Hänellä on terveet jalat, järkeä päässä, suu poikkipuolin nenän alla, niinkuin toisellakin! Näyttää rakastavan tyttöä — eihän mies muuten niin kovin hänen perässään juoksisi! Ja jos hän tyttöä rakastaa, ei suinkaan hän sille sitte paha liene! Hiukan juonikas ja salakavala — no niin, joka ihmisellä on vikansa! Ei se Mihkelkään parhaimpia miehiä ole — vaan kyllä hänen kanssaan toimeen tulee! Ja ihminenhän tottuu kaikkeen — rakkaus tulee itsestään. Kun on pari lasta talossa, sitten ei rakkautta miestä kohtaan enää kaipaakaan. — — —
Näin miettien alkoi Huntaugun emäntä tyttärelleenkin sinnepäin viitata. Kun hän sen teki ensimmäisen kerran, jäi Miina katselemaan häntä silmät suurina. Sitten kääntyi hän pois — suuret kuumat kyyneleet välkkyivät hänen silmäripsissään. Äiti huomasi sen ja rupesi heti lohduttamaan. Ei hän ollut pahalla puhunut, ei tahtonut häntä pakottaa, oli vain kotirauhan takia ajatellut, että ehkä voisi niinkin tehdä. — — — Mutta kun hän toisen ja kolmannen kerran jälleen teki viittauksia, ei Miina enää ruvennut itkemään, vaan painoi punaiset huulensa lujasti kokoon ja hänen suuret ruskeat silmänsä katselivat yli äidin pään etäisyyteen. Äänettömänä hän kuunteli äidin sanoja, äänettömänä hän viimein käänsi hänelle selkänsä. — — —
Viikon lopulla kävi Huntaugun perheenmies moisiossa paronin puheilla. Hän tuli sieltä hyvällä tuulella takaisin, sillä herra oli luvannut pitää ne ehdot, joista hän jo Pritsille oli maininnut. Ei hän sanonut vielä varmaan päättäneensä, minkä talon oli antava Mihklille, vasta jonkun ajan perästä saisi hän sen kuulla, mutta Mihkel sai kuitenkin olla varma siitä, että hän tahtoi pitää mielessään hänen ja tulevan vävymiehen pyynnön.
Huntaugun isäntä kertoi tämän vaimolleen voitonriemuisena. Hänen ulkomuotonsa ja katseensa osottivat, kuinka tärkeänä miehenä hän nyt piti itseään. Ja kuinka ylpeä hän oli tulevasta vävymiehestään! Pritsin nimi oli hänellä nyt alituiseen suussa. — — —